Luku 19 on jälleen osa sarjaa ihmeellisistä yhteensattumista, joita en itse enää pidä sattumina ollenkaan.
Tarina ajoittuu johonkin 2000-luvun puolelle niille vuosille, kun ollaan asuttu Kouvolan Valkealassa ja tein koulutuskeikkoja Schneider -yhtiölle. Yksi yllättävä toimeksianto tuli loppukesällä ennen varsinaisen koulutuskauden alkamista. Sain tehtävän ajaa Joensuuhun viikonlopuksi. Siellä paikallisen sähkötarviketukkurin myyntipäällikkö on kutsunut alueen sähkösuunnittelijoita laivaristeilylle, jonka aikana pidetään laivalla eri valmistajien luentoja.
Risteily osoittautuikin kaikkea muuta kuin koulutuskeikaksi. Sen viikonlopun synkimmällä hetkellä tapahtui sitten jotain ihan käsittämätöntä...
Mietin jo mennessäni, että millaista on luennon pitäminen sisävesilaivalla, jossa tilaa tuskin on kovin paljon. Minulla oli yksi laivakokemus ruotsinlaivalta ja sellaisessa paatissa tilat ovat kuin hotellissa. En ottanut mukaan täyttä varustusta vaan lähinnä nipun kalvoja ihan varalta piirtoheitintä varten ja muutamia monisteita ja esitteitä. Videotykin ja demolaitteet jätin pois kokonaan.
Olin yötä hotellissa ja lauantaiaamuna etsin sataman ja sieltä löytyi se laivakin. Tosin laivan koko yllätti. Minä luokittelin sen paremminkin veneeksi. Se oli myyntipäällikön oma vene. Ihan hyvä vene, mutta tosiaan aika pieni. Satamalaiturille tuli vähitellen muitakin matkaan lähtijöitä. Meitä oli siinä kaikkiaan vain kaksi valmistajan edustajaa, neljä asiakasta ja veneen omistaja eli seitsemän miestä. Oman arvioni mukaan se oli ihan maksimi määrä siihen veneeseen, jossa toki oli kajuutta ja jopa sauna. Ulkopuolella oli jonkinlainen takakansi, jossa mahtui kolme istumaan penkille.
Päällikkö toivotti porukan tervetulleeksi koulutusristeilylle ja esitteli meidät kouluttajat eli matkan sponsorit asiakkaille. Sitten hän kertoi, että tarkoitus on viettää rentouttava viikonloppu Saimaan vesistöllä. Pysähdymme lounaalle Pyhäselän jälkeen Savonrannassa ja jatkamme sen jälkeen Linnansaareen, jossa yövymme mökeissä. Sunnuntaina matka jatkuu Savonlinnaan, josta palataan Joensuuhun. Sitten hän kiitteli meitä sponsoreita, jotka ollaan mahdollistettu tämä matka ja eritysesti tarjoilut. Alkoholia on varattu matkalle runsaasti ja sitä saa nauttia koko matkan.
Pikakurssi
Siirryimme veneeseen ja päällikkö jakoi asiakkaat kahteen ryhmään. Kaksi meni kajuuttaan ja toiset kaksi takatuhdolle. Meille kouluttajille hän antoi ohjeen pitää koulutus pois nyt heti alkuun ja mahdollisimman nopeasti, että päästään ottamaan juotavaa. Puoli tuntia enintään ja sitten vaihdetaan ryhmiä ja sitten toiset puoli tuntia. Päällikkö itse käynnisteli koneen ja irrotti veneen laiturista ja matka alkoi. Minä sain ensin vuoron takatuhdolle, jossa istumme vierekkäin, kaksi sähköinsinööriä ja minä heidän välissä. Esittelin siinä moottorin pauhussa ja elokuun lämpimässä kesätuulessa monisteita ja esitteitä ja koitin varoa, etteivät lennä tuulen mukana pitkin järven selkää. Ehkä siinä juteltiin jotain muutakin ja vaihdettiin ajatuksia älykkäistä ohjaustekniikoista. Se ei kovin hyvin jäänyt mieleeni, miten koulutus sujui, eikä varmaan oppilaanikaan siitä mitään muista. Vaihdettiin sitten ryhmiä ja päästiin tavoitteeseen saada se pakollinen muodollisuus hoidettua. Oppilaat ihan selvästi odottivat välituntia, joka kestäisi sitten loppumatkan ajan, koska kajuutassa oli todellakin varattuna alkoholipitoista juotavaa ihan riittävästi tälle porukalle.
Minä puolestani huomasin oivan tilaisuuden jatkaa koulutusta, mutta nyt niin päin, että aloin itse opiskella alueen karttaa, väylämerkkejä ja veneen ohjaamista. Vietin aikaa päällikön seurassa ”komentosillalla”. Päällikkö ei itse ottanut viinaksia tuossa vaiheessa, koska oli vastuussa veneen ohjaamisesta ja muutenkin meistä vieraista. Hyvä niin. Ehkä hän siinä muutenkin tuli huomaamaan, että minä en ollut kiinnostunut juomingeista ja niin me juteltiin sisävesilaivurin hommista. Kajuutasta kuului aina välillä vähän meteliä jopa veneen moottorin äänen yli, kun siellä viisi miestä parantaa maailmaa lievässä nousuhumalassa.
Joskus puolenpäivän paikkeilla olimme päässeet parin ison järven selän yli ja pysähdyimme Savonrantaan lounaalle. Jos en väärin muista, niin sen lähellä oli joku museon tapainen, jossa myös poikettiin. Se taisi olla peräti entinen voimalaitos, joten tälle porukalle ihan sopiva nähtävyys. Matka kuitenkin jatkui edelleen. Tavoitteena meillä oli Linnansaari, joka on aika iso kansallispuisto Saimaalla. Saaressa on majoitusmökkejä vuokrattavissa ja eräopas on myös käytettävissä retkeilyyn saaren luontopoluille.
Yöpyminen kansallispuistossa
Ilta alkoi jo hämärtää. Elokuussa on jo ihan pimeää, kun tarpeeksi pitkälle ilta etenee. Tultiin Linnansaareen venerantaan ja päällikkö kiinnitti veneen laituriin. Me matkustajat noustiin maihin ja siinä olikin aika lähellä rantaa nuotiopaikka, jonka ympärille istuttiin. Oli ihan mukava tunne olla kovalla maalla koko päivän kestäneen keinutuksen jälkeen. Kumppaneillani tosin keinutus jatkui vielä ja taisi vain pahentua. Osa oli jo aika jurrissa ja näytti vähän siltä, ettei kaikille ollut ihan selvää, missä ollaan ja minkä takia.
Päällikkö käski meidän odotella siinä nuotiopaikalla sen aikaa, kun hän käy varaamassa meille mökin, mihin päästään sitten jatkamaan iloista illanviettoa. Tarkoitus oli kantaa sitten kassit ja juomat, kun hän tulee mökin avaimen kanssa takaisin.
Kotvan aikaa siinä odoteltiin ja tulihan se päällikkö lopulta. Mies oli aika hiljaisen ja vakavan oloinen. Mutristeli siinä suutaan ja käänteli päätään ja kertoi sitten huonot uutiset. Ei ollut saanut mökkiä. Ei ollut sitä etukäteen varannut, koska milloinkaan aikaisemmin ei ollut kaikki mökit täynnä. Aina oli saanut mökin, vaikka olisi ollut miten kesälomakausi menossa. Ja nythän on jo melkein syksy. Ei voinut käsittää, että sellainen määrä mökkejä, mitä Linnansaaressa on, olisi kaikki varattuna.
Näitä taustoja kerrottuaan päällikkö sitten pohti, että alkaa olla pimeä, joten ei ole mahdollista jatkaa suoraan Savonlinnaankaan. Veneellä ei ole mitään mahdollisuutta ajaa pimeässä turvallisesti. Meidän oli siis pakko jäädä siihen Linnansaaren rantaan nuotiopaikalle yöksi. Päällikkö näki asiassa valoisankin puolen ja kehotti ottamaan lisää alkoholia ja alkoi ottaa itsekin. Kyllä viina näytti porukalle kelpaavan. Joku miehistä katseli makuupaikkaa veneen saunasta ja joku mietti kajuutan käyttöä. En ole ihan varma, yrittikö kukaan veneen takatuhdolle suunnitella yöpuutaan. Siinä nuotiopaikan ympärillä olosuhteita ja maailmaa porukalla parannettiin. Yksi sammui ihan vain kanervikkoon ja loput jatkoivat örveltämistä nuotion ympärillä.
Minä olin sitä nuotiota jo pitkään kohennellut aikani kuluksi. Alkoi olla jo ihan säkkipimeää. Mietin porukan ainoana selvin päin tulevaa yötä. Sää oli onneksi poutainen ja lämpötilakin vielä ihan kohtuullisen mukava. Aamuyön lämpötila voi kuitenkin olla jo vähän turhan viileä. Niitä humalaisia kavereita katsellessa tunsin toisaalta vähän sääliäkin, vaikka heitä ei niinkään näyttänyt tilanne vaivaavan. Pääosin taisivat jo olla siinä kunnossa, että on ihan sama, mitä ympärillä tapahtuu. Jokainen voi kuvitella, millaista jutustelua ja laulun tynkää siinä esitetään, että olisi oikein ilo irti ja riemu korkealla. Ehkä joku saattoi vähän oloja kritisoida ja toinen siihen puolestaan vastata, mutta tappelua ei sentään onneksi ollut syntymässä. Itselläni oli sen säälin lisäksi aikamoinen huoli tulevasta yöstä. Aamuun on kuitenkin kymmenkunta pitkää tuntia. Miten tässä oikein pärjäisi aika kevyellä vaatetuksella?
Ratsuväki saapuu
Näitä miettiessä laituria lähestyi järveltä valoja ja kun ne tulivat siihen ihan lähelle, niin pimeyden keskellä erottui iso höyrylaiva. Tuo alus oli tulossa laituriin. Se näytti sellaiselta laivalta, jollaiselle vielä edellisenä päivänä olin luullut itsekin nousevani koulutusristeilylle. Laiva kiinnittyi laituriin ja siitä laskettiin silta laiturille. Ihmisiä alkoi purkautua jonossa laiturille ja siitä edelleen polulle, joka vei meidän nuotiopaikan vierestä eteenpäin puistonvartijan talolle ja majoitusmökeille. Nyt se siis selvisi, mihin tarkoitukseen kaikki mökit oli varattu. Tälle porukalle. Ihmisiä tuli laivasta todella paljon, kymmenittäin heitä siinä käveli ohitsemme. Kaikki retkivarusteissa rinkat selässä. Pimeyden takia heitä ei erottanut tarkemmin. Kasvoja ei tunnistanut. Hahmot vain siinä kulkivat parin kolmen metrin päästä meidän ohi melkoisen puheen sorinan säestyksellä.
Sitten yllättäen kuulin tuttuja ääniä ihan kohdallani. Kouluaikaisia kavereitani, joita en ollut tavannut vuosikausiin, tunnistin äänestä parikin. Huikkasin: ”Tuomo, Samppa, mitä TE täällä teette?”. Kaverit pysähtyivät ja tulivat lähemmäksi. Tuomo kysyy: ”Mitä SÄ tällä teet? Siihen minä vastasin: ”No me täällä ryypiskellään, kuten kuvasta näkyy.” Se ei varmaan noille miehille ollut vielä ihan riittävä selitys. Kyllä he minut tunsivat. Heillä oli ihan yhtä yllättävä juttu menossa. Kertoivat, että tuolla on puistonvartijalla heille rosvopaisti ja ovat nyt menossa sitä syömään ja sitten nukkumaan. Huomenna on retkiä täällä puistossa ja illalla takaisin kotiin. Olivat keränneet miesporukan Lohjalta ja heitä on kaikkiaan sata tällä luontoretkellä. Tuo höyrylaivakin oli tilattu juuri heidän matkaa varten. Sitten nämä yllätysvieraat jatkoivat siitä matkaansa illalliselle.
Meni ehkä puoli tuntia, kun Tuomo tuli takaisin meidän nuotiopaikalle ja pyysi minua lähtemään mukaansa. Sanoi, että heillä on mökissä tilaa yhdelle. Pääsisin nukkumaan mökkiin. Ennen sitä pidetään iltahartaus. Tarjous kuulosti oikein hyvältä ja niin minä lähdin Tuomon perässä pimeälle metsäpolulle kuin sissiharjoituksissa konsanaan varusmiehenä. Tultiin mökille ja siellä pääsin lähemmin näkemään, ketä kaikkia siinä porukassa oli ja olihan siinä muitakin tuttuja pitkältä ajalta ja eri yhteyksistä. Ja monta oli uutta tuttavuutta myös. Tämä sadan hengen miesporukka Lohjalta oli ihan ensimmäistä kertaa elämässään päättänyt lähteä tutustumaan keskelle Saimaata Linnansaaren kansallispuistoon. Ja ajoitus sattui siihen samaan viikonloppuun, jolloin minä olin ensimmäistä kertaa elämässäni siinä saaressa ilman yösijaa.
Kävelimme lyhyen matkan mökille, joka oli yllättävän iso ja sen tupaan ja terasseille mahtui koko se iso joukko miehiä. Yksi vähän vanhempi mies, jonka myös tunsin ennestään, piti sen luvatun iltahartauden, jonka jälkeen porukka jakaantui eri majoitusmökkeihin. Meillä olisi ollut valtavasti vielä puhuttavaa vaikka koko yöksi. Huumori ja iloinen puheensorina piti kuitenkin lopulta taltuttaa, että jaksetaan seuraavana päivänä patikoida. Minä sain oikean sängyn alleni, kun eräs nuori mies ihan väkisin halusi nukkua pelkällä lisäpatjalla lattialla. Nukutti tosi hyvin ja aamulla olin virkeänä lähtemään takaisin omaan joukkooni. Kiittelin kovasti saamastani huomiosta ja avusta melko tukalassa tilanteessa.
Takaisin leirinuotiolle
Nuotio tosin oli jo sammunut aikoja sitten ja samoin koko seurueeni. Osa veneessä ja osa nuotion ympärillä maastossa. Siitä he sitten vähitellen heräsivät eloon ja kyselivät tyyliin ”mikä maa, mikä valuutta” kuten täydellistä hämmennystä joskus kuvataan. Ehkä olivat jonkun verran viluakin kärsineet, vai oliko viina lämmittänyt, en osaa sanoa enkä kysellyt. Koetin vain varovasti rohkaista nousemaan uuteen aamuun ja seuraavaan venematkaan. Oma oloni oli mitä parhain. Harvoin olen niin hyvin nukkunut kuin siellä Linnansaaren mökissä hyvässä seurassa.
Tokihan tässä nyt näin jälkikäteen tulee mieleen, että olisiko pitänyt tarjota koko seurueelle mahdollisuus kunnon majoitukseen. Tarkemmin asiaa mietittyä on ihan selvä, että sitä vahvasti humaltunutta ja osin jo sammunutta porukkaa ei olisi ollut ollenkaan helppo käsitellä ja ohjailla. Eikä se ainakaan minun tehtävä olisi ollutkaan. Ei ne mökit olleet minun vuokraamia. Ei se joukko olisi mihinkään mahtunutkaan. Oman sänkypaikkani luovutti nuori kaveri, joka halusi nukkua pelkällä patjalla lattialla. Ja kaiken lisäksi oli tosiaan ihan lämmin ja poutainen loppukesän ilta ja yö eikä niitä miehiä mikään uhannut. Niinpä en nyt aio kantaa huonoa omaa tuntoa tuosta tapahtumasta.
Aamulla tehtiin pieni kävelykierros kansallispuiston jylhissä rantamaisemissa. Siinä sai hyvän tilaisuuden tutustua seutuun oppaan kanssa ja oma seurueeni sai myös toimintakykynsä takaisin. Kouluttajakollegani kotimatkalla sitä vähän ihmetteli, mitä kummallista porukkaa se saaren vallannut joukko oikein oli. Ei hän ollut varmaan koskaan törmännyt lestadiolaiseen ”ratsuväkeen”.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti