Luku 11. Elämääkin tärkeämpi (Koko teksti)

 Luku 11 on kertomus hyvin erikoisista tapahtumista. En usko sattumaan.

Aiemmissa luvuissa olen kirjoittanut muutamista elämän tärkeimmistä asioista, joihin kuuluu hyvä parisuhde. Tärkeimpiä ovat myös ruoka, turva, lämpö ja moni muu, joita nykyaikoina meillä on runsaasti kaikille tarjolla. Seuraavalla tasolla tarvehierarkiassa on itsensä toteuttaminen ja luovuus. Yrittäminen on osa sillä tasolla tapahtuvaa elämää. Tässä luvussa otan käsittelyyn elämääkin suurempia asioita. Sanonta ”ihmeiden aika ei ole ohi” ja siksi kerron nyt joitakin sellaisia koettuja ihmeitä, joita propelipää ei voi oikein järjellä selittää. Ollaan ihan ihmiselämän peruskysymysten äärellä ja siksi ne ovat tärkeitä. Ainakin minulle. 

Päivystämässä

Ajassa mennään taas 80-luvulle tarkemmin vuotta määrittelemättä, kun en sitä nyt ole mistään tarkistanut. Olin silloin Ilmavoimissa töissä, kuten aiemmissa olen siitä kertonut. Vuodenaika ei myöskään ole muistissani, mutta se on sivuseikka. Olin joka tapauksessa varuskunnan päivystäjänä päävartiossa. 

Päivystäjän tehtävä on olla yksi kokonainen vuorokausi katsomassa, että kaikki on kohdallaan, vartiointi toimii ja varusmiesten komppaniassa ollaan ihmisiksi. Parasta siinä työvuorossa on ruokalan tarkastus ja ruuan laadun arviointi. Hyvää se ruoka aina oli ja kovasti tykkäsin käydä siellä muutenkin aika usein syömässä. Päivystäjänä saattoi päästä joskus viikonloppuna vähän vielä keskimääräistä parempaan pöytään ja taisipa kerran osua kohdalle jouluruokailukin.

Huomattavasti ikävämpiä hommia päivystyksessä olivat yöllä tehtävät kierrokset varuskunnan eri pisteissä, vaikka siihen oli varattu oikein auto. Se oli siihen aikaan Lada ja toki olisin mieluummin ajellut omalla ihan uudella Volvollani, jossa olisi ollut silloin kiinteä NMT-puhelinkin. Sitä vain ei annettu käyttää sotaväen tarkoituksiin, kun tietoturva ei ollut riittävä. 

Onneksi tarkastuskierroksilla lennonjohdossa ja sääasemalla oli aina joku muukin yöllä töissä, niin saattoi jonkun sana vaihtaa työkavereiden kanssa. Kerran onnistuin yhtä lennonjohtajaa vähän säikäyttämäänkin, kun liian hiljaa olin kulkenut ovissa ja hiipinyt valvomoon. Opin, että pitää käyttäytyä kuin marjametsässä ääntä pitäen.

Kierrosten välissä sitten on vain ajan tappamista. Sitä varten otin mukaan aina luettavaa. Yöllä sai kuitenkin välillä nukkua. Vartioaliupseeri kyllä tuli herättämään, jos jotain poikkeavaa tapahtui. Ehkä juuri tuo poikkeavien tilanteiden mahdollisuus teki siitä päivystämisestä vähän vastenmielisen homman. Ohjeita oli kyllä valtavat määrät kansioissa ja varsinkin seinille kiinnitettyinä lappuina. Niitä piti tietysti yrittää lukea ja omaksua. Toki siinä tehtävässä ei tarvinnut huolehtia ilmavalvonnasta. Se pyöri ympäri vuorokauden ja tutkat pyörivät jatkuvasti. Mutta esimerkiksi kaikki lentokoneissa ilmenneet vikatilanteet aiheuttivat varautumista. Koko urani aikana minun kohdalle ei sattunut kuin yksi tilanne, jossa laskeutumassa olevan Finnairin matkustajakoneen laskutelinevalo ei syttynyt ja sen takia sitten varauduttu onnettomuuteen ja koko kenttäalueen sulkemiseen ulkopuolisilta. Se oli kuitenkin lopulta vain merkkivalovika ja mitään vakavaa ei silloinkaan tapahtunut.

Toinen erikoinen tilanne oli sellainen, kun vartiomiehet tulivat kertomaan, että yksi heistä on puhunut levottomia ja aikoo tappaa itsensä. Otin tietysti aseen pois siltä mieheltä ja puhuttelun jälkeen palautin hänet komppaniaan.

Odottamaton vieras

Illalla olin uppoutunut päivystyshuoneessani mielenkiintoiseen kirjaan, kun vartioaliupseeri koputti oveen ja tuli kertomaan, että puheilleni pyrkii vieras. Vartiopojat tarkastivat vieraan henkilökortin ja päästivät peremmälle. Tuttu vääpeli siviiliasussa oli päättänyt poiketa, kun kertomansa mukaan oli nähnyt kotiin ajellessaan minun auton päävartion pihassa. Vääpeli oli työkavereitani samasta osastosta, mutta vähän eri aineiden ja eri oppilaiden opettaja. Tunsin miehen siis lähinnä kahvitauoilta, kun samassa kahvikerhossa käytiin pari kertaa päivässä.

Tyypillisesti sotilaat ja varsinkin nämä toimiupseerit ovat aika rempseitä miehenköriläitä, joilla on keskimääräistä kovempi ääni ja karkeampi puhetyyli. Upseerit taas selvästi poikkeavat tästä stereotypiasta hieman hienostuneempina herroina. Pitäähän siinä joku hajurako olla toipparien ja upseerien välillä. En tiedä miten he meistä erikoisupseereista ajattelivat, mutta oma arvioni on, että me poikettiin selvästi kummastakin ryhmästä. Oltiin ehkä tyypillisen epäsotilaallisia eli ihan kaikki asiat ei aina olleet niin tiptop suorassa rivissä. Itsekin käytin mielelläni mukavia kangaskenkiä ohjesäännön vaatimien lankkikenkien sijaan.

Ihmettelinkin, että miten vääpeli nyt niin yllättäen minun juttusille tuli. En häntä kovin hyvin tuntenut, koska emme tehneet ihan samoja töitä, mutta kahvipöydissä olin sen verran tutustunut, että en oikein osannut häntä sijoittaa mihinkään noista edellä kuvaamistani sotilastyypeistä. Ihan mutkattoman tuntuinen ja sanoisinko tavallinen ihminen. Jossain siviilityöpaikassa olisi varmasti ihan keskiverto, mutta sotilasorganisaatiossa ehkä hieman liiankin helposti lähestyttävä. Ymmärtääkseni varusmiehet pitivät hänestä kovasti ja se kertoo paljon luonteesta. Pidin häntä huumorimiehenä ja vieläpä siistin huumorin heittelijänä ja yleensä ihan iloisen oloisena.

Tukea vailla

Nyt kuitenkin, kun hän tuli tuonne päävartion toimistoni, ei se tyypillinen ilo näkynyt kasvoilla. Ei myöskään tavanomaisia vitsejä kuulunut. Tuli heti mieleeni, että onko jotain ongelmia. Vääpeli alkoi kertoa siviilielämästään. Hän oli viimeaikoina alkanut käydä jossain hengellisissä tilaisuuksissa. Niistä hänellä riitti kerrottavaa paljonkin. Kertomuksissa vain oli minulle aika käsittämättömiä ilmaisuja. Vaikkapa sellaisia kuvauksia, että ”risti on mennyt sieluni läpi”. Minä mietin kovasti, miten sellainen oikein tapahtuu ja miltä se mahtaa tuntua. Yritinkin välissä vähän kysellä, että mitä niissä tilaisuuksissa oikeasti tapahtuu. Ja mitä mieltä hän niistä oli. Ja oliko niistä hänelle jotain apua ja mihin vaivaan. Hän kertoi hengellisten kokemusten olevan vaikuttavia, mutta ei kuitenkaan oikein osannut selittää niin, että olisin siitä mitään tolkkua saanut. 

Aloin käsittää, että hän oli varmaankin ajatellut, että minulla voisi olla jotain vastaavanlaisia kokemuksia ja minulta voisi saada vertaistukea. Ehkä häntä hämmensi jollain tavalla itseäänkin, miten hänen olisi pitänyt kokea niiden tilaisuuksien anti. Valitettavasti minulla ei ollut sellaisia vastaavia kokemuksia ja minusta tuntui, että taidan olla aika hyödytön keskustelukumppani tästä aiheesta. 

Kansankirkko

Otan tähän väliin ihan lyhyesti muutamia näkökulmia hengellisyyyteen. Tilastojen mukaan suomalaiset ovat suurimmaksi osaksi luterilaisia ja kuuluvat kirkkoon, jota valtiovalta suojelee. Siksi varmaan kirkkoa sanotaan kansankirkoksi. Suurin osa suomalaista saa siten kuulla kirkkomme opetusta jo koulussa, sitten rippikoulussa ja monet vielä sen jälkeenkin erilaisissa tilaisuuksissa ja perhejuhlissa, häissä ja hautajaisissa. Ihmisillä on siten kohtalaisen hyvä tekninen tietämys omasta uskonnostaan, johon siis kuuluvat.

Sitten on ihan toinen kysymys, miten kukin henkilökohtaisella tasolla uskonnostaan ajattelee ja miten ymmärtää sen sisältöä ja merkitystä. Ehkä moni pitää sitä kunnioitettavana perinteenä ja ihan hyvänä asiana. Toki moni luopuu kirkon jäsenyydestä kuka minkäkin syyn takia. Osa haluaa olla ilman uskontoa ja osa taas haluaa enemmän ja erilaista uskontoa.

Jos nyt kuitenkin lähdetään siitä, että katsotaan ihan kristinopista uskontunnustus, mitä siinä tunnustetaan. Senhän periaatteessa lausuvat kaikki, jotka jostain syystä joskus Jumalanpalvelukseen osallistuvat eli jokseenkin kaikki kirkkoon kuuluvat ovat sen tunnustuksen ainakin joskus lausunut, ääneen tai mielessään tai vain muita miettien, kun toiset lausuvat. Ja katekismuksestahan se löytyy. Siellä on uskon oppimme tiivistetyssä muodossa.

Tunnustuksessa on kolme kohtaa, joihin vakuutamme uskovamme.

1. Jumala
2. Jeesus
3. Pyhä Henki

Kun tehdään tutkimuksia ja ihmisiltä kysellään heidän uskostaan, niin suurin osa sanoo uskovansa Jumalaan. Itsellenikin se on helpoin kohta. Väitänkin, että kaikki ihmiset ovat uskovaisia siinä mielessä, että kaikki uskovat johonkin jumalaan. Myös ateistit, jotka uskovat, ettei jumalia ole. Minun ajattelussa se jos mikä vaatii lujaa uskoa. Sehän nimittäin tarkoittaa sitä, että kaikki mitä me nähdään ympärillämme ja myös näkymätön, on kehittynyt tyhjästä sattumalta. Aikamoinen sattuma siis ja melkoinen mysteeri. Paljon helpompi on uskoa, että sen on Jumala luonut.

Tästä on myös joku viisas esittänyt vertauksen vuoksi, että jos jumbojet 747 puretaan osiksi, joita on tsiljoona kappaletta, ja sitten ne osat pudotetaan jostain korkeammalta valtavalle trampoliinille, niin ne osat hyppäävät siitä satunnaisiin suuntiin ja törmäilevät toisiinsa ja lopuksi asettuvat sitten trampan päälle johonkin järjestykseen. Suurella todennäköisyydellä ne ovat epäjärjestyksessä sen pudotuksen jälkeen. Ja vastaavasti hyvin pienellä todennäköisyydellä edes lähellekään sitä järjestystä kuin niiden kuuluisi olla, jotta ne lentäisivät jumbojettinä. Helpompi on uskoa, että joku insinööri osaa ne koota oikeaan järjestykseen. Maailmankaikkeudessa on enemmän osia kuin jumbossa ja kaikki ovat tarkasti järjestyksessä ja toimivat. Jos alkuräjähdys joskus aikojen alussa on pudottanut raaka-aineet kosmiselle trampoliinille, niin kyllä niiden kehitystä on jonkun pitänyt hallita, jotta nyt minäkin osaan kirjoittaa ja muuttaa ruokaa ulosteeksi ja tietokone toimii. 

Tätä vertailua varmaan voi kritisoida monella tavalla, mutta varmaa on, että ihmiselle on ainakin pari yli ymmärryksen käypää asiaa. Nimittäin äärettömyys ja ajattomuus eli ikuisuus. Kosmologi Kari Enqvist on sanonut tiedemiehen suulla, että aikaa on mahdoton tieteellisesti määritellä. Siksi tällaisen pienen ihmisen on helpompi ajatella, että maailmankaikkeus on Jumalan luoma kokonaisuus, jonka Hän on tehnyt aivan kuin kirjailija on kirjoittanut kirjan ja luonut siihen kaikki puitteet ja hahmot. Kirjailija ei itse ole kirjan sisällä vaan tietää ja tuntee sen alusta loppuun. - Niin siis on helpompi ajatella näin, mutta mahdotonhan se on ymmärtää. Siihen tarvitaan sitä uskoa. Sanon vielä tähän liittyen, että evolutismi tarkoittaa kehityshistorian hyväksymistä ja se on minun helppo hyväksyä. Epäilemättä on ottanut aikaa miljardeja vuosia muovata tämä kaikki. Kuusi päivää on siitä mainio kuvaus Raamatun alussa.

Kakkoskohta on jo sitten vähemmän tutkimusten mukaan ihmisten mielestä uskottava. Jeesuksen osuus jumaluudesta on periaatteeltaan näin propelipään logiikalle aika selkeän yksinkertainen. Kysehän on suunnitelmasta, jossa yksi jumaluuden kolmesta osasta on tullut sieltä jostain ajattomuudesta tänne aikaan ihmisten keskelle tapettavaksi eli saamaan rangaistus ihmisten puolesta, ettei ihmisiä tarvisi rangaista. Ne kun ovat Jumalan kuvaksi luotuja. Kuka sitä nyt omaa kuvaansa haluaisi rikkoa. Tähän kohtaan huomautan vielä sen, että ihmisen erottaa juuri tuo edellä mainittu asia eläimistä. Usein kuulee väitettävän, että ihminenkin on vain yksi eläin muiden joukossa. Uskomme mukaan ihmisellä on eläimistä poiketen sielu, johon linkittyy suhde Jumalaan. En osaa sitä sen kummemmin sanoittaa. Eläimet eivät kaiketi harrasta uskonnollisia menoja. Onkohan tätä tutkittu? Joka tapauksessa ihminen harrastaa ja on sitä tehnyt koko historiansa ajan ja tekee edelleen, vaikka tiede ja järki on pitkälle ratkonut suurimman osan ongelmista.

Koko tuo Jeesuksen ura on kuvattu raamatun uuden testamentin puolella neljän eri henkilön kertomina varsin seikkaperäisesti. Toki ne kertomukset poikkeavat jonkin verran toisistaan. Moni epäilee näiden kertomusten todenperäisyyttä. Tiede on ilmeisesti löytänyt jotain todisteita, mutta ei siitä kovin paljon ole näyttöä. Eräs tuttavani, itseasiassa vihkipappimme, kertoi joskus sitä harmitelleensa, kun ei pysty osoittamaan oikein mitään kunnon faktaa niin tärkeän tapahtumasarjan todentamiseksi. Tähän harmitteluun oli paikalla ollut nimismies puuttunut ja neuvonut pappia vertaamalla omaan poliisin työhönsä. Jos kylänraitilla on sattunut kolari ja hän kuulustelee neljää silminnäkijää, niin jokaisella on kolarista hiukan erilainen näkemys. Kuitenkin on ihan selvää, että hän uskoo kolarin tapahtuneen. Niin, onhan näistä raamatun tapahtumista tosiaan silminnäkijähavaintoja kirjallisessa muodossa neljältä henkilöltä. Näitä voi tietysti kyseenalaistaa jos niin tahtoo. Uskoa tarvitaan jälleen.

Sitten tullaan siihen kaikkein vaikeimpaan eli kolmanteen kohtaan, Pyhään Henkeen. Sekin pitäisi vielä uskoa eli jumaluudella on kolmaskin persoona. Tuo kolmas kappale vielä jatkuu niin, että hengen lisäksi uskomme pyhien yhteyteen, yhteiseen seurakuntaan ja syntien anteeksi antamiseen ja iänkaikkiseen elämään. Siinä sitä sitten onkin uskomista. Teologia on tiede, joka näitä asioita tutkii.

Lapsena koettua

Itselläni oli aika tomerat vanhemmat mitä tuli kurinpitoon. Joskin siihen aikaan yleisemminkin lapsia pidettiin kurissa ja herran nuhteessa, kuten silloin asia ilmaistiin. Sapiskaa tuli aina, kun erehtyi tekemään kepposia ja yleensä tietysti kylän poikaporukassa niitä ideoita syntyi jatkuvasti. Naapureita kiusattiin tai hajotettiin jotain, ja näistä joutui poikkeuksetta tilille. Isällä oli remmi tai vitsa aika herkässä ja varsinkin äiti vei käsipuolesta naapurin luokse anteeksi pyytämään ja korvauksia maksamaan, jos jotain oli rikottu. Tämä oli ihan ehdoton sääntö, että sellaiset rikkeet piti sovittaa niiden kanssa, joille pahaa mieltä ja vahinkoa oli aiheutettu. Sitten oli toinen asia, että sellaisetkin pahat jutut, joista ei toisille ollut suuremmin haittaa, piti myös saada anteeksi. Kyllähän niitäkin jo pienenä poikana oli. Milloin tuli sanottua rumia kirosanoja tai vaikka luntattua kokeissa tai ”unohti” tärkeitä kotitehtäviä. Näitä erityisesti äiti halusi olla antamassa anteeksi aina nukkumaan mennessä. Meille lapsille opetettiin, että puhdas omatunto on hyvä päänalunen ja uni tulee paremmin.

Tässä tullaan tuon uskontunnustuksen kolmannen kappaleen ytimeen. Kyse on siis kaikkien pahojen asioiden eli syntien anteeksi antamisesta. Raamatun opetuksissa on sitten tarkemmin kuvattu, miten se toimii ihan käytännössä. Yksinkertaisuudessaan se menee niin, että ensin Jeesus tuli surmatuksi rangaistuksena ihmisten synneistä. Sen jälkeen hän heräsi kuolleista ja ilmestyi lähimmille seuraajilleen ja kertoi, että hänen tehtävä on suoritettu ja kaikkien synnit on nyt sovitettu. Tämän ilouutisen hän käski kertoa kaikille ihmisille ympäri maailmaa. Se työ piti aloittaa heti, koska urakka on iso ja tulee kestämään satoja vuosia, ellei tuhansia. Idea on siis sellainen, että jokainen joka sitten tuon uutisen kuulee ja uskoo, että se on totta, saa syntinsä sovitetuksi eikä tarvitse kuoltuaan joutua kadotukseen eli suomeksi sanottuna helvettiin vaan saa elää ikuisesti taivaassa. Siinä samalla sen uutisen mukana leviää sitten myös se Pyhä Henki, johon me kirkkoon kuuluvat sanomme uskovamme. Tämä menetelmä lienee periaatteeltaan tuttu, jos vähänkään muistaa, mitä rippikoulussa on asiasta opiskellut. Ei ole siis ollenkaan monimutkainen asia, mutta onhan se äärimmäisen kummallinen ja siten ilmeisesti varsin vaikea uskoa todeksi. Suurin osa katsoo helpommaksi olla uskomatta. 

Yksi mielenkiintoinen seikka tähän liittyy myös siinä, että Raamatun oppien mukaisesti jokainen lapsi saa tuon Pyhän Hengen syntymälahjaksi. Tämäkin on tietysti asia, jota ei voi oikein millään todentaa. Eli menee samaan kategoriaan muiden pelkästään uskottavien asioitten joukkoon. Lapsen kasvaessaan isommaksi varsin usein lapsi tulee järkiinsä ja valitettavasti ei usko moiseen väittämään ja siitä seuraa sitten Pyhän Hengen menettäminen. Osalla lapsista, kuten minulla, on kotikenttäetuna se, että vanhemmat uskovat myös tämän kolmannen uskontunnustuksen kappaleen ja siinä ympäristössä lapsellakin on silloin suuremmat mahdollisuudet säilyttää syntymälahjansa.

Ja vielä ihan kaikkein vaikeimpana ymmärtää, on se, että ihminen joka on lakannut jossain vaiheessa uskomasta ja näin päästänyt Pyhän Hengen karkuun, ei voi noin vain päättää uskoa uudestaan ja ikäänkuin ottaa itse sitä henkeä takaisin. Kristinopissa sekin aika selkeästi sanotaan, että sellaisen ihmisen tulee tuntea menettäneensä sen, tulee tuntea katumusta ja pelkoa, ettei selviä ilman sitä ja tulee sitten kuulla, kun se ilosanoma hänelle uudelleen kerrotaan ja kertojalla itsellän se pitää olla, siis se Pyhä Henki. Ja vasta sitten, jos tämän kuultuaan uskoo tuon viestin olevan totta, niin tapahtuu jotain suurta. Yksinkertainen periaate, mutta kieltämättä aika kummallinen. Insinööri tekisi sen jotenkin toisin, mutta insinööriä ei ole päästetty sitä suunnittelemaan.

Takaisin päävartioon

Palataan päivystäjän toimistoon ja keskusteluun vääpelin kanssa. Olin siis pääosin vain kuunnellut hänen hengellisiä kokemuksiaan, joista en oikein päässyt selville, mitä ne lopunperin olivat. Kovin tärkeiltä ne vaikuttivat, mutta ei vääpeli itsekään osannut niitä sanoiksi pukea niin, että ymmärtäisin hänen kokemuksiaan. Eikä hän vaikuttanut kovin innostuneeltakaan. Edes se tyypillinen iloisuus ei tosiaankaan loistanut hänestä. Ehkä oli myös arkuutta, kun oli rohjennut alkaa näitä asioita kertomaan minulle. Ihmisellä voi olla myös jonkun trauman tai sairauden vuoksi kuolemaan liittyviä pelkoja. Ainakin nuorempana sellaiset voivat olla todella voimakkaita tunnetiloja.

Minä siinä mietin, että mitä tässä nyt minulta odotetaan. Minulla ei ollut koskaan aiemmin ollut tällaista keskustelukumppania tai mitään kokemusta, miten sellaisen kanssa tuli jutella, ettei ainakaan loukkaisi tunteita. Minulle on periaatetasolla tuttuja nuo edellä esittämäni ja kirkon opettamat uskontunnustuksen opinkohdat, eikä niitä ollut tarvinnut sen enempää koskaan pohtia. Päätin sitten puuttua vääpelin pohdintoihin siten, että kysyin ihan suoraan, onko hänellä jotain pelkoja ja onko hänelle siellä iltatilaisuudessa kerrottu, että hänen syntinsä on sovitettu eikä tarvitse pelätä. Vastaus oli jälleen aika epämääräinen ja selittelevä. Sanoi, että ainakin on rukoiltu kovasti ja monisanaisesti. Sitten kysyin vielä suoremmin, että uskotko todeksi, jos minä kerron nyt sinulle sen ilosanoman syntien sovituksesta. Siihen sain ensimmäisen selkeän vastauksen, ”kyllä”. Ja sitten minä sanoin, että vääpeli saa nyt juuri syntinsä anteeksi. Minä en ole se joka ne antaa, vaan tämä tapahtuu Jeesuksen nimessä, ja siksi, että hänen uhrasi henkensä ja verensä. 

Minun tehtävä oli siis vain kertoa tämä viesti. Muuta en osannut hänelle tähän kohtaan sanoa. En myöskään tuntenut itse mitään erityistä tunnetta tai ilmiötä. Kaikkein vähiten minkäänlaista pyhyyttä sisimmässäni. Jäin vain ihmeissäni katsomaan, kun vääpelille tuli leveä hymy naamalle, silmät kirkastuivat ja koko olemus ikään kuin heräsi eloon. Hän pomppasi seisomaan ja alkoi kiireesti tehdä lähtöä. Sanoi olevansa menossa kotiin ja taisi olla kauppaostokset autossa ja vaimo jo niitä kovasti odottaa. Hänen pitää tästä nyt pian rientää kotiin. Aikoi kertoa vaimolleenkin, että nyt hän on saanut kauppareissullaan syntinsä anteeksi.

Minä siinä ovia avatessa sanoin vielä, että kerro tämä sama, minkä täällä kuulit, myös vaimollesi. Siihen hän vähän ihmeissään tokaisi, että ”ai niinkö, voinko minä tehdä sen?” Näin se viesti on tähänkin asti tullut ja näin se jatkaa kulkuaan aina eteenkin päin. Itselleni ei jäänyt yhtään epäselväksi, että ihme tässä on tapahtunut, vaikka oma oloni ei ollut yhtään erikoinen. Mutta näki niin selvästi toisesta, että hänelle on jotain nyt tapahtunut. 

Ehkä moni nyt ajattelee, ettei sitä voi mitenkään tietää, onko tilanteessa tosiaan saanut kaikki syntinsä anteeksi. En minäkään sitä voi hänen puolestaan tietää tai tuntea. Korkeintaan voin nähdä olemuksessa muutoksen. Mutta kyllähän ihminen itse varmasti tietää ja myös tuntee sen. Eikö olekin niin, että jos on vaikka tullut sanottua pahasti kaverille ja se jää kaivelemaan. Joskus myöhemmin huomaa pyytää tölväisyään anteeksi ja kaveri sen antaa anteeksi, niin kyllä sen silloin tietää ja tuntee saaneensa sovittua.

Meidän elämänpolut vääpelin kanssa erkanivat myöhemmin, kun erosin Ilmavoimista. Vuosien kuluttua olemme tavanneet ja tunnemme toisemme nyt aivan kuin veljekset. Samoin hänen perheensä on tullut tutuksi. Myöhemmin kuulin, että vääpeli on aika avoimesti kertonut monille, miten hänen elämässään oli tuona iltana tapahtunut merkittävä, elämää suurempi käänne. Hän oli löytänyt rauhan ja turvallisuuden, oikeastaan perustuksen elämälleen. Eikä hänen tarvinnut sen koomin käydä hämmennystä tuottavissa rukoustilaisuuksissa. 

Varmemmaksi vakuudeksi

Kyllä se tapaus tietysti oli itsellekin merkittävä, vaikka ei siinä tunteita ollut sillä tavalla mukana. En kokenut olevan oikeastaan yhtään millään tavalla asiantuntija tai konsultti tai psykologi auttamaan vaikeuksien kanssa pohdiskelevaa työkaveria. Uskonoppien mukaankin olin vain välikappale, jossa meitä korkeammat voimat ohjaavat itse kunkin elämää. On ihan luonnollista, että itsessään ei koe olevan mitään erityistä ominaisuutta. Muutenhan sitä voisi ajatella näin liikemiehen ja propelipään aivoilla, että tässähän olisi hyvä bisnes. Lehteen vain ilmoitus, että ”jos jostain ahdistaa, niin tervetuloa vastaanotolleni. Sanon taikasanan ja elämäsi muuttuu. Viiskymppiä tunti sis alv.”

Ei, päinvastoin aloin itsekin epäillä, että näinköhän tuo oli totta ja meneekö asiat tosiaan noin yksinkertaisesti. Voiko minulla oikeasti olla henki, jota kristinoppi sanoo pyhäksi? Siksi varmaan minulle oli tarkoitettu muutama muukin tapaus varmemmaksi vakuudeksi. Kerron niistä tähän jatkoksi yhden.

Oli syksyinen ja sateinen pimeä ilta

Näin alkavat jännityskertomukset. Me asuttiin silloin ensimmäisessä talossamme Hirvaskankaalla silloisen 4-tien varressa kivenheiton päässä tiestä metsän keskellä kaukana naapureista. Olin yksin kotona. Maria oli vielä töissä Jyväskylässä. Me olimme rakentaneet sitä taloa parin vuoden ajan ja koko menneen kesän. Siinä tontilla oli aiemmin ollut vanha mökki, jossa asui alkoholisteja. Kunta oli ne häätänyt toiseen mökkiin muutaman kilometrin päähän, mutta siitä huolimatta näitä resuisia kulkijoita oli aina tupsahdellut siihen meille milloin mistäkin viinaksia etsimään. Paikka tunnettiin sen porukan kesken Hirvaskankaan viinakauppana. Alkuun meitä oli vähän pelottanutkin näiden ihmisten ilmestyminen ja kyllä niistä oikeasti oli häiriötä. Yhdenkin kerran heinikosta heräsi siellä yönsä viettänyt kaveri, joka vaikutti niin rotevalta ja hurjan näköiseltä, että päätin pakata kamppeet ja poistua paikalta. Syksyä kohti mentäessä tilanne kuitenkin rauhoittui ja tällaiset yllätykset vähenivät.

Olin siis pimeänä syysiltana yksin kotona. Sade ropisi peltikattoon ja odottelin Mariaa kohta töistä palaavaksi. Meillä ei ollut ovikelloa, joten se ei soinut. Sensijaan oveen koputettiin. Vähän hätkähdin, koska vaimo olisi tullut koputtamatta sisään. Menin avaamaan ja näky oli varsin tyrmäävä. Oven takan seisoi vanhahko mies roikkuvissa ja likaisissa kamppeissa. Vettä satoi ja sitä valui hänen vaatteistaan. Miehellä oli pitkä parta, ainakin kyynärvarren mittainen ja kalju pää. Nämä ovat siis muistikuvia ja ovat suuntaa antavia. Joka tapauksessa mahdollisimman luotaantyöntävä versio niistä monista kesän aikana tavatuista ”viinakaupan asiakkaista”.

Lukija nyt miettii, mitä tein. Yllätin vähän itsenikin, koska pyysin miehen peremmälle ja kysyin, että miten voin auttaa. Hän hiljaisella äänellä ja vähän varovaisen oloisena kertoi tilanteestaan. Varmaan huomasi itsekin olevansa aika erikoinen vieras ja ehkä pelkäsi ulosheittoa heti kättelyssä. Hän sanoi autonsa sammuneen tuohon meidän kohdalle maantien laitaan. Siis mitä? Onko mies tosiaan autolla liikkeellä? Kyllä ja nyt hänen pitäisi päästä soittamaan apua. Annoin luvan käyttää puhelinta, joka meillä oli peräkammarissa. Mies tuli sieltä sitten puhelun jälkeen takaisin eteiseen ja sanoi menevänsä odottamaan autoon. Apua on tulossa.

Tulin kysyneeksi, että mistä hän on ja mihin menossa. Kertoi lähteneensä päivällä Helsingistä ja oli nyt menossa kotiinsa Ouluun. Oli siis noin puolimatkassa, kun auto oli sammunut. Sinne kotiinsa hän oli soittanut ja sieltä aikoi joku tulla hänet hakemaan. Minusta se kuulosti ihan älyttömältä. Hirvaskankaalta on sentään satoja kilometrejä Ouluun ja se on aamuyö, mihin asti miehen pitää autossa istua sitä apua odottamassa.

Ehdotin, että käydäänpä katsomassa sitä autoa. Me kävelimme yhdessä auton luokse. Ihmettelin takapenkillä olevia romuja, joita oli niin paljon, että tuskin taaksepäin oli näkyvyyttä taustapeilistä. Mies oli aivan avuton auton tekniikan kanssa. Avasin konepellin ja näin heti, että kiilahihnan pyörä oli haljennut ja hihna pois paikoiltaan. Ei sillä autolla pääse mihinkään ennen korjaamolla käyntiä. Mies katseli minua ja kysyi varovaiseen tyyliinsä ”olettekos te autoinsinööri?” Minua jo vähän harmitti moinen teitittely. Sanoin, etten ole. Vika on sen verran selvä, että sen näkee sähkömieskin. Käveltiin takaisin sisälle.

Minulla oli koko ajan tunne, että tässä on nyt jotain erikoista, mikä pitää saada selville. Sanoin, että minä soita myös yhdelle tutulle tässä lähellä, joka voisi auttaa auton korjaamisessa. Mies istui ja kuunteli keskusteluani. Puhelun päätyttyä hän katsoi minua vähän jo enemmän silmiin ja kysyi jälleen hyvin varovasti, että ”olettekos te rauhanyhdistysläisiä?” Se oli yllättävä kysymys, johon vastasin myöntävästi. Hän ojensi kätensä ja niin meistä tuli sillä sekunnilla kaverit. Se oli siis tavallaan yllätys minulle, mutta jollain selittämättömällä tavalla kuitenkin odotin sitä tietoa, mutta en vaan uskaltanut kysyä. Hän minua paljon vanhempana oli kuitenkin rohkeampi. Se yhteenkuuluvuuden intuitio oli ollut jo heti ulko-ovella ja sen vuoksi olin heti ottanut hänet sisäänkin. Aiemmin kertaamassani kolmannen uskonkappaleen kohdassa käytetään termiä ”pyhien yhteys”. Mielestäni tässä oli sitä. Vanha epäsiisti hampuusin oloinen laitapuolen kulkija ja nuori siisti ja teräväkielinen upseerismies kohtasivat ja olivat kuin rakkaat velipojat keskenään. Uskokoon ihmeisiin ken haluaa.

Pyysin häntä heti soittamaan uudestaan kotiinsa ja perumaan avunpyynnön, etteivät ehdi sieltä lähteä mihinkään. Mariakin tuli töistä ja esittelin vieraamme. Lupasin, että laitetaan vierasvuode valmiiksi ja vieras saa jäädä meille yöksi. Aamulla hoidetaan auto korjattavaksi läheiselle pajalle.

Olen monesti sitä miettinyt, miten merkittävä hetki tuo meidän kohtaaminen noissa olosuhteissa oli ollut tälle miehelle hänen näkökulmastaan. Auto olisi voinut hajota tuolla kuudensadan kilometrin matkalla aika moneen muuhunkin kohtaan. Mies kertoi siinä illan aikana itsestään ja perheestään. Ei hän mikään laitapuolen hampuusi ollutkaan, vaan työkamppeissa liikkuva taiteilija, kuuluisa kuvanveistäjä, joka oli ollut pystyttämässä taidenäyttelyä Helsingissä. ”Romut” auton takapenkillä olivat taideteoksiin liittyviä rakennustarvikkeita. Mies, Raimo nimeltään, oli urallaan tehnyt isoja eläinpatsaita, joita kansalaiset voivat ihailla joidenkin julkisten rakennusten edessä. Hänellä oli kertomansa mukaan tapana käydä usein ulkomailla eri eläintarhoissa valokuvaamassa villieläimiä. Niistä hän sitten tekee aihioita ja edelleen pronssipatsaita.

Aamulla otin miehen autoineen hinaukseen ja lähdimme Tikkakoskea kohti. Vehniän kohdalla käännyimme pienen autokorjaamon pihaan. Pyysin korjaamon omistajaa kurkistamaan hinauksessa olevan auton pellin alle. Kerroin, että auto pitäisi saada ajokuntoon ihan heti. Omistaja jää tähän odottamaan ja toivottavasti pääsee jatkamaan pitkää kotimatkaansa mahdollisimman pian. Lupasin vielä maksaa korjauksen vaikka etukäteen.

Näin vieraamme pääsi onnellisesti kotiin sen päivän aikana ja varmasti hänellä oli paljon kerrottavaa kotonaan. Meistä tuli hyvät ystävät vuosikymmeniksi. Hän lähetti jokaiselta ulkomaan matkaltaan kuvakortteja ja tietysti joulukortin. Kortit olivat aina täynnä tekstiä ja kertomuksia sen hetkisistä tunnelmista. Samoin mekin lähetimme hänelle aina kortin joka joulu ja muulloinkin. Yhden kerran vierailimme hänen kotonaan Oulussa ja tapasimme silloin myös hänen vaimonsa. Viimeisinä elinvuosinaan saimme välitettyä terveisiä hänen poikansa kautta.

Opetus

Vaikka tämä tapaus ei ollut millään tavalla yliluonnollinen, niin se oli silti tällaiselle logiikkaa ja selkeitä teknisiä toimintoja työkseen opettavalle teknokraatille ihan käsittämätön yhteensattuma. Mikään todennäköisyys ei puolla sitä sattumaa, että se auto hajoaa juuri siihen meidän tien suuhun Helsingin ja Oulun välillä juuri sillä hetkellä. Toinen opetus on, että ulkokuoreen ei pidä takertua. Tämän ja parin muun vastaavanlaisen ihmeen jälkeen olen tullut vakuuttuneeksi, että mikään ei tapahdu sattumalta. Kaikella on joku tarkoitus ja kaikkea ohjaa meitä suurempi käsikirjoittaja.

Sain myös sellaisen opetuksen muutama vuosi myöhemmin, että itse ei voi vaikuttaa näissä elämää suuremmissa käännöksissä. Jouduin nimittäin tilanteeseen, jossa naapurina asuva liikemies halusi keskustella. Hänet tunsin kovan luokan bisneksen tekijänä. Olin tehnyt hänelle joitakin sähkötöitä ja vastaavasti ainakin kerran vuokrasin häneltä asuntovaunun. Tunsin hänet siis jossain määrin ja pidin oikein hyvänä, mutta kovana tyyppinä. Minulle tuli yllätyksenä, että hän saattoi joskus sortua alkoholin vietäväksi, mutta se tapahtui aika erikoisella tavalla. Hän nimittäin joi, mutta hoiti kuitenkin juoksevia asioita kotonaan. Ei lähtenyt siitä mihinkään eikä muuttunut väkivaltaiseksi. Sitä saattoi kestää viikon ja sitten hän pääsi siitä taas kuiville.

Yhden kerran hän tässä ”putki päällä” -tilanteessa soitti minulle myöhään illalla ja pyysi käymään. Menin tietysti, kun tuntui apua tarvitsevan. Hän antoi autonsa avaimet ja pyysi käymään lähiravintolasta tupakkaa. Kaupat olivat jo kiinni silloin. Toin tupakat ja annoin avaimet pois. Sitten mies alkoi puhella ja pyysi istumaan siihen kaverikseen terassille. Jäin kuuntelemaan, mitä miehellä oli mielen päällä. Hän alkoi kertoa isästään, joka oli jo kuollut vuosia sitten. Vakuutteli, että hän isänsä on varmasti pelastunut taivaaseen ja hän itsekin kovasti kaipaisi sellaista pelastumista. Tämä yllätti minut täysin. Ymmärsin hyvin, että lievä humalatila laskee estoja ja ihminen on valmiimpi puhumaan aroista asioista.

Näin kyllä selvästi, että hänellä on kovin paha olla. Itku oli ihan siinä tulollaan ja hän soperteli minulle vaivaavia asioita. Minusta tuntui, että tässähän taittaa olla vastaavanlainen tilanne, kuin silloin joitakin vuosia aiemmin päävartiossa vääpelin kanssa. Minusta hänen humalatila ei saanut olla esteenä vakavammille keskusteluille, koska hän pystyi kuitenkin ihan loogisesti asioita sanoittamaan. Yritin tietysti sitten ehdottaa samanlaista vapauttavaa kaavaa, jolla vääpelikin koki tulleensa täydellisesti autetuksi.

Tässä tapauksessa kävi kuitenkin aivan toisin. Keskustelukumppani oli aivan vakuuttunut siitä, että hän ei kykene uskomaan mitenkään ehdottamallani tavalla ja aikoi ensin aloitta perusteellisen elämäntaparemontin. Hänen mielestään on ensin luovuttava aika monista paheista ja saatava alkoholin käyttö kuriin. Kehui kyllä minua ja sanoi arvostavansa hyviä ihmisiä. Yritin kyllä toppuutella, koska en tosiaankaan tuntenut silloinkaan itseäni mitenkään erikoisen hyväksi ihmiseksi. Niin se sitten jäi käänne tapahtumatta. Sitä ei voi ihmisvoimin tehdä. Säälitti kyllä kovasti hänen tilanne. Mielen maaperä olisi ollut varsin otollinen. Tällaista suhtautumista kristinopissa sanotaan omavanhurskaudeksi. Vanhahtava termi, mutta se on ihan kuvaava. Ihminen ei halua ottaa armoa vastaan vaan haluaa omilla voimillaan näyttää, että kyllä hän selviää ja hänestä tulee vielä joskus niin hyvä ihminen, että kelpaa myös Jumalalle. Ei tarvisi yrittää näyttää, koska siitä ei tule mitään. Ei ihminen pysty itseään parantamaan millään keinoilla niin hyväksi. Valitettavasti en tiedä yhtään, mitä tälle ihmiselle nykyisin kuuluu. Kerran olen hänet tavannut Floridassa lomalla ollessa. Ja yhden kerran hän sattui samaan ruokapaikkaan. Ei tunnettu minkäänlaista yhteyttä keskenämme, vaikka hyvät kaverit edelleen olimme.

Muistutus

Kerron vielä lopuksi lyhyesti kolmannen tapauksen ihan muutaman vuoden takaa. Kävin asiakkaani rakennustyömaalla. Hänen tytär oli vastassa ja kertoi isänsä olevan vakavasti sairaana eikä voi enää olla täällä työmaalla. Tytär sanoi kysyvänsä, haluaako isänsä kuitenkin tavata asunnollaan. Oli halunnut ja niin menimme yhdessä käymään hänen luonaan. Tuo mies oli tosiaan sairas ja hänellä oli paljon kipuja. Vaimonsa oli siinä vieressä häntä hoivaamassa. Lääkäri oli antanut varsin synkän ennusteen ja elinajan odote oli vain päiviä.

Siinä häntä katsellessa ja kuunnellessa tuli jälleen mieleeni, että onkohan minun tehtävä taas ottaa sielunhoidollinen ote ja kysyä tärkeimmästä asiasta eli onko hän valmis lähtemään tästä ajasta. Mietin siinä kovasti erilaisia lähestymistapoja, miten tuon asian esittäisin. Tilanne oli sillä tavalla vakava, että siinä olisi hyvin sopinut ottaa asia puheeksi, eikä minua mielestäni edes hävettänyt. Nuohan ovat sellaisia asioita, ettei niitä tavallisessa arjessa ja varsinkaan työssä asiakkaiden aikana kovin helposti sanoisi mitään. Tilanteen vakavuudesta huolimatta en vain silti saanut ensinnäkään sopivaa suunvuoroa eikä muutenkaan tullut mieleen ainuttakaan sopivan tuntuista repliikkiä. Mies jutteli pitkästi sairaalareissuistaan ja voinnistaan ja sanoi, että hän joutuu nyt luottamaan ”taivaan isän tahtoon” ja sitten hän suorastaan hätisteli minut pois siitä tilanteesta ja toivotti hyvää kotimatkaa. Palaveri oli siis päättynyt.

Muutaman päivän kuluttua tytär soitti minulle ja kertoi isänsä kuolleen. Tämä oli kokemuksena jälleen erilainen. Se jätti tavallaan tyhjän tai mustan aukon minun mielenmaisemaan pitkäksi aikaa. En tietenkään voi millään tavalla arvioida, missä sieluntilassa hän nukkui pois. Oliko hänellä kuollessaan rauha ja hyvä omatunto ja miten hän viettää iäisyytensä? Ne kysymykset jäävät ns herran haltuun. Tätä voi ajatella niinkin, että ”terveet eivät tarvitse parantajaa”. Itselleni se oli kuitenkin muistutus siitä, että me ei ihmisinä voida ihan lopunperin vaikuttaa oikeastaan yhtään mihinkään. Jos minulla ei olisi ollut niitä kahta aiemmin kertomaani sielunhoitotilannetta, joissa keskustelut menivät kahteen eri suuntaan, niin tämä kolmas tapaus olisi varmasti vieläkin omaa mieltä vaivaamassa. Kaikki menee meitä korkeamman voiman ohjauksessa ja meidän tehtävä on vain elää kussakin hetkessä siihen ohjaukseen luottaen.