Linnut alkavat rakentaa pesää, kun löytävät kumppanin. Tuolloin 80-luvulla tuntui ainakin itsestä ja vähän aistin myös työkavereista, että tosimies rakentaa itse talonsa. Nykyisin se käsitys taitaa olla jo aika paljon siitä muuttunut. Ainakin rakentaminen on nykyään enemmän rakennuttamista. Talon rakentamisesta sanotaan myös, että se on parisuhteen koeponnistus. Jotkut liitot ovat päättyneet rakentamiseen tai sen jälkeiseen taloudelliseen ahdinkoon. Eräässä yrittämisen oppaassa sanottiin, että yrityksen perustaminen on tehtävänä verrattavissa omakotitalon rakentamiseen.
Meillä oli nuorena parina kova into aloittaa oman talon rakentaminen ja siinä samalla se yrityskin tuli perustettua. Jo muutaman kuukauden kuluttua siitä, kun olin saanut ihan oikean valtion viran ja säännöllisen kohtuullisen hyvän palkan, kävin kysymässä lainaa Tikkakosken Säästöpankista. Se oli silloin minun käyttämä pankki. Ehkä jotenkin peruja jo kotoa vanhemmilta. Joskin muistan koulua Vääksyssä käydessäni kyllästyneeni Säästöpankin ainaisiin kassajonoihin. Siksi kävelin kadun toiselle puolelle Kansallis-Osakepankkiin, jossa näytti olevan hiljaisempaa. Ja senkin muistan, kun tässä KOP:n nimellä olevassa konttorissa kysyin ohjeita, miten pörssiosakkeita voisi ostaa. Siihen tuli aika tyly tyrmäys heti alkuunsa. Ei kuulemma ole nuorison juttuja ne osakkeet.
”Minulla oli elämässä tavoitteita”
Nyt oltiin siis pesänrakennuskuumeessa ja rahaa piti alkaa keksiä talon tekoa varten. Säästöpankista tuli heti tyrmäys, kun johtaja ihmetteli kiirettäni. Sanoi, ettei kukaan aloita heti talon rakentamista. Ensi pitää säästää ja kun on säästänyt tarpeeksi, niin sitten ostetaan yksiö. Sitten kun sitä on maksettu tarpeeksi, niin myydään se ja ostetaan kaksio. Siinä sitten laskeskelin vuosia ja eri kokoisia osakehuoneistoja ja tulin siihen tulokseen, että pitkä tie tulee olemaan.
Tuohon aikaan tavallisen omakotitalon rakentaminen tuli maksamaan noin neljännesmiljoonan verran. Eli 250.000 markkaa, joka on suunnilleen 50.000 euroa, mutta indeksillä korjattuna vastannee vähintään samaa summaa euroina 2020-luvulla. Olin joskus mielessäni asettanut itselleni tavoitteita (Huomaa otsikko, Säästöpankin mainoksessa nykyään puhutaan nuorten tavoitteista jo 1800-luvulla). Näin jälkikäteen vähän hulluja ne minun tavoitteeni ovat olleet. Ajattelin sopivaksi sellaiset neljännesvuosisadan virstanpylväät, että oma talo 25-vuotiaaksi mennessä, miljonääriksi 50-vuotiaaksi mennessä ja monimiljonääriksi 75-vuotiaaksi mennessä. Ensimmäinen toteutui täpärästi. Toinen oli toteutumassa, kun tuli muutos markoista euroiksi ja maali siirtyi sillä hetkellä kuusi kertaa kauemmaksi. Kolmannen kohdalla nähtäväksi jää. Eikä haittaa jos ei toteudu. Hulluja tavoitteita ne olivat jo lähtökohtaisesti.
Olin tuolloin jo 22-vuotias ja meinasi siis tulla vaikeuksia heti ensimmäisen tavoitteen kanssa. Palkka silloin alussa oli tuhannen markan paikkeilla kuukaudessa ja pitää muistaa, että inflaatio huiteli useissa prosenteissa. Se tosin oli silloin normaalia eikä sitä ainakaan itse osannut kauhistella. Sen vain alitajuntakin sanoi, ettei säästämällä päästä puusta pitkään. Jälkeenpäin olen kuullut jonkun olleen niin varovainen, että pelkäsi lainan ottamista ja säästi rahaa pankkiin ostaakseen edes tontin omalla rahalla. Kun summa oli koossa, niin tontin hinta oli jo moninkertaistunut.
Talon etsintä
Vaimon kanssa käytiin talofirmojen ja rautakauppojen järjestämissä tapahtumissa. Erään arkkitehdin luennon muistan vieläkin oikein hyvin, kun tämä herra ei oikein ollut tottunut esitelmiä pitämään. Siinä myyntipäällikön avustuksella saivat kuitenkin kerrottua, että talon rakentamiseen on syytä järjestää 300.000,- markan rahoitus pankista.
Yksi työkaverini asui Äänekoskella ja oli jo talonsa rakentanut perheelleen Hietaman kylälle. Häneltä paljon kyselin vinkkejä ja kokemuksia. Hän ehdotti, että voisin kokeilla ostaa vanhan ja pienen mökin maaseudulta ja remontoida sen. Oli hänellä siihen antaa myös yksi ehdokaskin ihan naapuristaan. Siinä oli pieni Äänekosken kaupungin omistama talo, jossa asuivat vuokralaiset.
Sitä taloa sitten kysymään kaupungilta, josko se olisi myytävänä. Vastaus oli, että periaatteessa kyllä, mutta kaupungin pitää kysyä, haluaako vuokralainen sen ostaa. Ja niin ne virkailijat sitten sitä kyseli ja halusihan se vuokralainen sen ostaa. Kaupunki ilmoitti meille, että valitettavasti sitä ei sen vuoksi voi meille myydä. Tästä sitten seurasi, että kerroin tilanteen eräälle äänekoskelaiselle valtuutetulle, joka puuttui asiaan. Kaupungin pitää nimittäin järjestää tarjouskilpailu, jos se aikoo myydä kiinteistön. Tämän tiedon kaupunki sitten taas ilmoitti meille.
Pankin vaihto
Jälleen olin siinä tilanteessa, että piti kävellä kadun toiselle puolelle KOP-nimiseen konttoriin, kun Säästöpankki jarrutteli meitä. Menin suoraan konttorin johtajan luokse ja totesin, että tämä pankki ymmärtääkseni on liikepankki ja on siten yrittäjien puolella. Vastaus oli kyllä, joten jatkoin, että meillä olisi aikeissa perustaa yritys ja sille tarvitaan toimitilaa. Ja että ollaan löydetty siihen sopiva talokin Äänekoskelta. Yllätykseni oli suuri, kun konttorin johtaja suostui aika helposti rahoittamaan talon oston. Ehkä piti riskiä pienenä, kun kerroin tarjoavani enintään 60.000 mk siitä talosta. Näin saatiin mahdollisuus osallistua tarjouskilpailuun.
Teimme tarjouksen 50.000, joka voitti sen kilpailun. Sen jälkeen ilmeisesti se vuokralainen huomasi, että tuli kaupungille muotovirhe, kun tarjouskilpailu ei ollut lehdessä ilmoitettu eli se pitää järjestää uudestaan. Ja se järjestettiin ja taas me tehtiin tarjous. Vuokralainen oli korottanut omaansa, kun tiesi meidän alkuperäisen tarjouksen, mutta mekin korotettiin ja taas voitettiin. Sen jälkeen kaupunki myi talon, mutta ei meille vaan sille vuokralaiselle, joka oli suostunut maksamaan meidän tarjoaman hinnan.
Tämä oli minun uralla ensimmäinen kerta, kun tulin tuntemaan ns puoluepelin merkityksen. Oma tuttuni valtuuston vähemmistössä oli kyllä kysynyt, että onko kaupungilla juridiset perusteet tehdä tällaista. Ja selitys on ”kaupungin etu”, johon siellä oli vedottu. Äänekoski on tunnetusti vasemmistolainen paikka, joten suuntasin seuraavaksi lähimpään maalaiskuntaan Uuraisille ja menin sen valtuuston puheenjohtajan pakeille. Maalaiskunnissa on taas keskustalainen enemmistö ja nyt oli siis valmiiksi voittajien puolella. Itse en ollut mihinkään puolueisiin sitoutunut jo senkin takia, että olin sotilasvirkamies. Meillä ei ollut lupa osallistua puoluepolitiikkaan. Mutta politiikan peliä ei oltu kielletty, joten Uuraisilta löytyi kunnan omistama pieni huonokuntoinen mökki. Se sopi meille sijaintinsa vuoksi ihan hyvin, koska oli Hirvaskankaalla ison tien varressa. Siitä oli hyvä yhteys pohjoiseen Äänekoskelle ja etelään Tikkakoskelle ja Jyväskylään. Ainoa hidaste oli taas vuokralaiset. Mökillä oli myös huono maine. Sitä sanottiin Hirvaskankaan viinakaupaksi.
Kävin taas varmistamassa selustan KOP:ssa ja kerroin, miten talon ostossa oli käynyt Äänekoskella. Kerroin myös, että uusi etsintä on tuottanut tulosta ja nyt on vuorossa Uurainen. Sillä oleva talo tosin on huonokuntoisempi ja halvempi, mutta jos sama summa saadaan edelleen rahaa, niin korjaamiseen ja vähän uudenkin tilan rakentamiseen jää sitten varaa. Tähänkin pankki suostui sillä ehdolla, että laadin kustannusarvion. Sen tietysti tein heti ja sillä olemattomalla kokemuksella, joka rakentamisesta minulla tuolloin oli. Mutta ehkä se oli ulkoasultaan hyvä, kun se kelpasi.
Sitten tehtiin kaupat Uuraisten kunnantalolla. Siellä oli toisenlaiset tulkinnat säännöistä, kun tarjouskilpailuja ei tarvittu lainkaan. Kunnanjohtaja kertoi, että kunta sanoo vuokralaiset irti välittömästi ja me päästään rakentamaan tontille heti, kun rakennuslupa on hyväksytty. Toki vuokralaisilla on puolen vuoden irtisanomisaika, mutta sehän ei estä uuden talon rakentamista viereen, vaikka vanhassa edelleen asutaan. Sen jälkeen sitten se vanha talo tulee purkaa. Se oli sitten myös kauppakirjassa mainittu, että vanha on purettava. Vähän se tilanne hirvitti, mutta koska talokauppaan ei tarvittu kuin 10.000 mk, niin jäihän meille 50.000 silkkaa rahaa talon rakentamiseen. Eihän se ihan sitä ammattilaisten suosittelemaa kolmea sataa tonnia ollut, mutta hyvä alku kuitenkin.
Joskus on tullut mieleen, että miten olisi asiat toisin, jos tuo kiinteistökauppa olisi jäänyt tekemättä. Varsinkin, jos tuon rahan olisimme laittanut pörssiosakkeisiin ja minä olisin koko urani pysynyt virkamiehenä. Ei pankki silloin olisi mitenkään antanut sitä rahaa pörssiin sijoitettavaksi. Se aika tuli vasta monta vuotta myöhemmin, kun sama KOP:n konttorin johtaja tyrkkäsi meillekin tuon saman 50.000 melkein kysymättä tilille sillä ehdolla, että sijoitamme sen KOP:n osakkeisiin. No se laina otettiin silloin ja ne osakkeet myin melkein samantien pois. Sittenhän ne pankin osakkeet kohta romahtivat, kun pankkikriisi alkoi. Mutta rahalle meillä oli käyttöä seuraavissa projekteissa ja osakesijoituksiin palattiin uudelleen vasta paljon myöhemmin. Liiankin paljon myöhemmin.
Niin turhia kuin tällaiset jossittelut ovatkaan, niin silti niitä tulee mieleen. Ainakaan en olisi oppinut rakentamisesta mitään. Älytalojen kehitys tässä maassa olisi ehkä erilaista, olisiko se mennyt paremmin vai huonommin, voi vain arvailla? Ja ehkä sitten eläkkeelle siirtyessäni noin kymmenen vuotta nuorempana olisin ollut itse aika erilainen. Ehkä paljon nuutuneempi tai ehkä olisin löytänyt jonkun liikuntaharrastuksen ja olisin paremmassa kunnossa. Ehkä rakentamisen sijaan nyt rakennuttaisin hienon talon ja kokisin kaikkia niitä haasteita, joiden kanssa asiakkaani painivat, kun teettävät kalliita ökytaloja.
Rakentaminen käynnistyy
Me ei rakennutettu vaan aloimme itse omin käsin rakentamaan. Ensin piti hankkia mahdollisimman halpoja tarvikkeita. Puutavara löytyi erään toisen työkaverin kautta hänen sivutoimiselta maatilalta. Myrskytuulen kaatamista puista sahattiin kenttäsirkkelillä lautaa ja lankkua. Kotoa sain vanhoja rautanauloja, joita joutohetkinä oioin suoraksi. Isältä sain muutenkin jonkin verran työkaluja. Tosin varmaan vähän kakkosluokkaa, kun hän itsekin teki vielä kovasti kaikkea tuolloin.
Joku maaseudun elinkeinojen puolesta toimiva yhdistys tuotti valmiita piirustuksia kattoristikoista ja niitä sitten aloin kevään tullen hakkaamaan kasaan. Raskaitahan niistä tuli, kun eivät ole lujuusluokiteltuja. Pohjakuva muokattiin jostain talokirjasta ja valittiin tietysti mahdollisimman yksinkertainen, että osattaisiin se rakentaa. Itse piirtelin arkkitehtikuvat ja kävin ne näyttämässä kunnan rakennustarkastajalle. Niin, ehkä lukija huomaa, että tuli siitäkin haaveesta vähän totta, kun toimin arkkitehtinä. Lupa tuli helposti. Ainoastaan päätykolmion kohdalle tarkastaja veti punaisella kynällä pari viivaa ja sanoi, ettei tällaisia kontteja ole rakennettu moneen vuoteen. Nykyisin tehdään avoräystäät. Olin nuo kontit mallintanut omasta kotitalostani, joka tosiaan oli rakennettu jo 60-luvulla.
Talon paikan ja koron merkinnän aika tuli ja soittelin rakennustarkastajalle. Pyysin häntä käymään tontilla ja vähän opastamassa samalla kun tekee viralliset merkinnät tontille. Ei meinannut kuulemma mitenkään ehtiä. Sanoi vain, että kyllä sinä osaat laittaa sen talon oikeaan paikkaan itsekin. En päästänyt häntä ihan niin vähällä ja niin hän sitten lopulta lupasi poiketa sopivan tilaisuuden tullen. Siihen hän sitten ajoi pihaan ja katseli ympärilleen. Nyökkäsi tyytyväisenä kepeille, jotka olin laittanut talon kulmien merkiksi. Kysyin sitten vielä sen koron eli mille korkeudelle pitäisi perustusten asettua. Tarkastaja näytti kädellään ja sanoi, että osuta johonkin näille main. Ja sillä sitten mentiin.
Kaivurimies tuli koneen kanssa ja teki pohjat. Kuormuri toi soraa ja vesikaivon paikkojakin kävi yksi tuttu kaivonkatsoja merkkaamassa. Niihin sitten kaivettiin koneella pari isoa kuoppaa, eikä kumpaankaan ilmestynyt pisaraakaan vettä. Kaivonkatsoja oli jo aikaa sitten häipynyt ja kun myöhemmin kerroin miten kävi, niin hän vain tuumasi, että ei varmaan oltu kaivettu oikeaan paikkaan. Tontilla oli runsaasti kiviä, paljon yli oman tarpeen, joten ne päätettiin haudata niihin kahteen isoon kaivantoon. Niitä sitten nimitettiinkin kivikaivoiksi. Vesi puolestaan ratkaistiin niin, että pyysin kirjallisen luvan naapurista, isosta maalaistalosta, että me saadaan kaivaa vähän matkaa putkea heidän puolelle lähteeseen asti. Niin me saatiin lähdevesi taloon. Sen paikan nimeksi annettiin virallisiin papereihin ”Kiviaho” ja viinakauppa sai jäädä historiaan.
Perustusten valaminen tapahtui luonnollisesti käsityönä. Betonimylly pyöri ja kottikärryt kulki lankkuja pitkin ja varsin kapea anturamuotti täyttyi pikkuhiljaa betonista. Isä oli tullut valutalkoisiin ja hänen opastuksella säästettiin aika paljon betonin kulutuksessa, kun laitettiin nyrkin kokoisia kiviä anturan muottiin. Oli varmaan pula-ajan kokeneen miehen oppeja. Onneksi perusmaa tuolla kohdalla oli aika luotettavan oloista soraa, joka tuskin koskaan routii.
Runkotöihin sain houkuteltua Tikkakoskelta Topin ja Matin, kaksi ammattitimpuria, jotka nostivat rungon yhden päivän aikana siitä huolimatta, että ns tellingit eli rakennustelineet olivat ihan mitä sattuu. Onneksi ei kuitenkaan sattunut mitään vahinkoja. Kovin olen heille kiitollinen yhä edelleen ja onhan sitä jonkun vastapalveluksen voinut myöhemmin tehdä sähköjen kanssa heille. Kumpikin jo ikämiehiä.
Sähköistä muistuu mieleen se, että minullahan ei ollut vielä siinä vaiheessa mitään pätevyyttä asennusten tekemiseen. Silloin sai kuitenkin ja varmaan edelleen saa eräänlaisen poikkeusluvan juuri oman talon sähköistämiseen, kunhan on riittävä koulupohja ja vähän työkokemusta. No sitä työkokemusta oli tosi vähän. Silloin oli vielä sähkötarkastajat sähkölaitoksilla ja edellä mainittu erikoislupa piti näyttää tälle tarkastajalle. Me päästiinkin aika hyvin samalle ”aallonpituudelle”. Hän katsoi olevansa suunnilleen saman tasoisen koulutuksen saanut herra kuin minäkin, joten imartelu auttoi paljon. Tosin taisin vähän liikaakin vaivata häntä kaikenlaisilla käytännön kysymyksillä.
Yksi mieleen syvästi painunut tilanne oli se, kun saatiin kattoristikot nostettua tutun kuorma-autoilijan nosturilla paikalleen ja oltiin jo muutama peltikin saatu paikalleen. Ja sitten tuli kevyt sadekuuro. Me siinä istuttiin Marian kanssa lautakasan päällä juuri noiden vasta asennettujen peltien kohdalla ja kuunneltiin sateen ropinaa. Se tuntui aivan mahtavalta, kun ensikertaa istutaan oman talon katon alla.
Säästöjä joka kohdassa
Rahaa oli tosi niukasti käytettävissä ja siksi sitä piti säästää joka ainoassa kohdassa. Sisätöitä piti päästä loppuvuonna tekemään, että saataisiin talo kevääksi valmiiksi. Minua huoletti kuitenkin kovasti lattian valutyöt. Se tuntui liian suurelta urakalta käsin tehtäväksi ja talvi alkoi painaa päälle. Juttelin asiasta rakennustarkastajalle ja hänkin oli sitä mieltä, ettei kannata talven alla sitä alkaa niin tekemään. Sensijaan hänellä oli mainio ehdotus. Laita vain styroksia pari kerrosta soran päälle, sitten muovi ja sen päälle pontattu lastulevy. Innostuin tuosta kovasti, koska se oli tehtävissä ihan itse ja muutamassa päivässä ilman suuria valutalkoita. Betonia valettiin vain saunan ja pesuhuoneen alueille.
Keittiön kalustaminen on niitä kalleimpia juttuja talon teossa. Niinpä siihen piti paneutua oikein tarmokkaasti. Ostin muutaman pohjamaalatun lastulevyn ja ajoin niistä sopivia runkosoiroja ja kasasin kaappien rungot. Sitten sahautin puutavaraliikkeessä sopivat ovilevyt pinnoitetusta lastulevystä. Heillä kun oli hyvä sirkkeli. Ja sitten vain reunanauhaa silitysraudalla oven reunoihin. Saranat ja vetimet paikalleen ja keittiökalusteet oli siinä.
Liesituuletin puuttui, mutta siihen löytyi huippuimuri -tyyppinen ratkaisu autopurkaamolta. Löysin Volvon lämmityslaitteen moottorin propeleineen ja laitoin sen putken nokkaan katolle. Sähkön sille sai tuottaa auton akkulaturi, jota harvoin tarvittiin sen normaaliin käyttöön. Ja lopuksi sininen muovinen vati sai toimia sateensuojana moottorille siellä katolla. Näillä mentiin koko se aika, kun talossa asuttiin.
Liesi puolestaan löytyi romuliikkeestä. Jossain työmaaparakissa käytössä ollut Strömbergin ihan laatulaite oli hylättynä. Sen sai romuraudan hinnalla. Kaksi levyä ei lähtenyt toimimaan. Niillä oli tietysti laitettu paljon evästä työmaalla vaikka uuniin ei oltu koskettu lainkaan. Ne levytkin sitten löytyivät samasta romuliikkeestä, kun hoksasin mennä sinne seuraavana päivänä yleismittarin kanssa muita liesiä purkamaan. Antoivat vielä samaan kauppaan sen strömbergiläisen kanssa, kun palautin toimimattomat romukasaan. Nehän olivat saman painoisia.
Lattioihin löydettiin jäännöseränä muovimatto ja seiniin tapettirullien loppuja. Keittiöön (tietysti) päätettiin satsata rahaa ja tilattiin seinämaali väriliikkeestä ihan värikartan perusteella. Sitten se maalattiin ja todettiin, että pieleen meni. Vaaleanpunainen väri näytti sian pinnalta eikä ollenkaan meidän mieliväriltä. Niinpä sitten otettiin iso tyhjä maaliämpäri ja kaadettiin siihen kaikki maalipurkkien loput, mitä työmaalta löytyi. Sekoitettiin maali ja maalattiin keittiö uudestaan ja hyvä tuli. Värikoodia ei tiedä kukaan.
Rahat loppui ja tuli syyte
Meillä oli vielä pesuhuone laatoittamatta ja sauna paneloimatta. Jotain pientä oli muutenkin kesken, mutta talo näytti varsin valmiilta. Otin paljon hyvin nättejä ja edustavia kuvia ja marssin rohkeasti Tikkakosken KOP:iin pankin konttoripäällikön puheille. Esittelin valokuvat uudesta talostamme ja kysyin vähän vielä lisää lainaa muutamiin viimeistelyä vaativiin kohtiin.
Tyrmistys oli aika totaalinen, kun tämä rahakirstun päällä istuva rouva nosti katseensa minuun ja suorastaan tuohtuneena ärjäisi, että sinähän olet tehnyt petoksen. Oli tarkoitus korjata vanhaa taloa eikä suinkaan rakentaa uutta. Johon vastasin, että olihan siinä lainahakemuksessa sellainenkin maininta, että tehdään vähän uutta. Ja toisekseen kunta käski purkaa sen vanhan, niin ei ollut oikein korjattavaa. Mutta selittely ei auttanut. Rahaa ei tippunut lisää.
Lähdin pettyneenä pois, mutta sen verran onnisti, ettei sitä jo myönnettyä lainarahaa kuitenkaan alettu meiltä periä takaisin kertasuorituksena. Saatiin alkaa lyhentää sovitusti. Päätin sitten lähteä käymään Uuraisten kirkonkylällä ja siellä menin osuuspankin konttoriin. Esittelin myös siellä, että ollaan tällainen Uuraisille ihan kohta muuttava yrittäjäperhe ja hoidan siinä sivussa valtion virkaakin ja vaimo kulkee kaupungissa töissä isossa firmassa. Tarvittaisiin rahaa, että saadaan auto vaihdettua, kun työmatka pitenee ja talokin vaatisi vähän rahaa. En nyt tarkalleen muista, miten meidän piti järjestellä palkka-asiat ja firman tilit, mutta sen muistan, että pankki myönsi heti 40.000,- lainaa.
Saattoi olla niinkin, että KOP:n lainalle vaadittiin molempien vanhempien takaukset ja Osuuspankissa mahdollisesti mentiin kiinnityksillä. Meillähän oli nyt kiinteää omaisuutta. Yhtäkaikki meillä oli nyt sata tonnia velkaa, lähes valmis talo ja kohta oli vielä diesel Volvokin.
Tuparit
Talo saatiin jokseenkin valmiiksi nipin napin ennen minun 25-vuotissynttäreitä eli eka tavoite saavutettu. Työpaikalla ilmavoimissa oli jollain tutkakurssilla muutamia hyviä ystäviä eri puolilta maata lennostoista ja he halusivat tulla saunomaan meille uuteen taloon. Ja niinhän he tulivat illalla töitten jälkeen. Minä yritin selitellä, että kiuas on vielä pahvipaketissa ja lauteita vasta suunnittelen.
Ei se kavereita hidastanut yhtään. Pihalta löytyi pari kuormalavaa ja muutama lankun pätkä. Neuvokkaat tutkaupseerit kyhäsivät niistä hetkessä tilapäiset lauteet saunaan. Minun ei auttanut muuta kuin etsiä pätkä kaapelia ja kaivaa kiuas pakkauksista ja kytkeä se sähköverkkoon. Maria laittoi kahvipöydän tälle miesporukalle valmiiksi ja siitä tuli meidän tupaantuliaisilta.
Seuraavana päivänä purin ne lauteet pois ja tuumasin Marialle, että nuo voi muuten jäädä pysyväksi, jos ei heti poista niitä. Oikeat lauteet tuli tehtyä pian, kun tila oli niille muuten valmiina.
Nuorille rakentajille vinkkinä
En aio sanoa, että nykynuorten tulisi rakentaa taloaan näin kuin me sen teimme. Ei se ole tarpeen eikä varmasti mahdollistakaan nykyisin. Määräykset ja niiden valvonta on muuttunut paljon tiukemmaksi. Yritän sensijaan opastaa miettimään, miten ahtaalle laittaa itsensä talon rakentamisen takia. Mehän emme olleet rakentamisen takia ollenkaan ahdingossa taloudellisesti. Se sadan tonnin velka väheni nopeasti ja palkka nousi tuolloin vielä nopeammin. Pitää muistaa se korkea inflaatio. Lainojen hoitaminen oli ihan kohtuudella mahdollista. Ja vielä kun huomio sen, että saatiin talosta myydessä neljän vuoden kuluttua yli kolme sataa tonnia, niin se on jäänyt historiaan yhtenä parhaista sijoituksista. 1980-luvun haaste oli pääomien puute ja siksi vaikeus saada lainaa. Siitä johtui sitten se valtava oman työn osuus ja kaikesta tinkiminen.
Aika monta tapausta olen nyt yrittäjäuran aikana nähnyt, kun rakentajia olen paljon palvellut. Jos rakentamisen rahoitus mitoitetaan liian äärirajoille, niin se ei kestä ongelmia ja niitä taas tulee yleensä väistämättä. Jokaisen tulisi rehellisesti arvioida, mihin oikeasti pystyy taloudellisesti ja minkä verran voi tehdä itse. Se oman työn osuus on todellisuudessa aika pieni. Edes ammattirakentajat eivät yritä tehdä kaikkea itse vaan käyttävät kunkin alan ammattilaisia.
Miksi sitten jotkut projektit menevät niin tiukille, johtuu minun mielestä siitä, että talolle asetetaan liian kovia vaatimuksia. Toisaalta varustelun suhteen halutaan liikaa ja toisaalta tontti halutaan liian kalliilta paikalta tai se on liian kallis rakentaa eli maapohja ja muoto asettavat maatöille suuret kustannukset.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti