Luku 3 käsittelee ensimmäisen yhteisen kodin perustamista ja lapsettomuutta.
Alla on jokunen kuva kodistamme. 1980-luvun alusssa...
Ensimmäisessä hääyön lemmenleikkejä käsittelevässä osassa jo vähän viittasin lasten saantiin ja ajattelin ottaa tämän aiheen seuraavaksi pöydälle. Hääyön tapahtumat vuosikymmenten takaa piti ihan kaivella muistoista, kun taas tämä toinen aihe on ollut osa arkipäivää koko avioliittomme ajan.
Yhteinen koti perustetaan
Elokuussa 1980 häittemme jälkeen alkoi tavallinen arki, mutta olihan se ihan erilainen kuin ennen häitä. Aloitimme asumisen yhteisessä kodissa, kerrostalokaksiossa, jonka olin saanut vuokratuksi tuleviksi kahdeksi vuodeksi. Itselläni oli vielä viimeinen vuosi tietokonealan oppilaitoksessa jäljellä ja sen perään vielä asevelvollisuuden suoritus ilmavoimissa. Vaimollani oli ammattiopinnot kauppaoppilaitoksen kaksivuotisella merkonomilinjalla vasta alkamassa.
Tätä kahden vuoden asumista varten olin rahaa säästääkseni nikkaroinut itse keskeiset huonekalut jo alkukesän aikana taloyhtiön autotallissa. Nykyään voi hyvin kyseenalaistaa, tuliko siinä säästöä. Ehkä silloinkin olisi voinut hankkia käytettyjä kamppeita kirppareilta. Toisaalta silloin ei ollut nettiä ja sen someryhmiä auttamassa tavaran kierrätyksessä. Ja toisaalta saatiin ihan uusia oman näköisiä kalusteita. Tein sohvapöydän vaikkei meillä sohvaa ollutkaan. Häälahjaksi me saatiin kaksi nahkaista tv-tuolia, jotka ovat meillä edelleen kaupunkiasunnon olohuoneessa. Tein myös kirjahyllyn, joka näyttää nykyään olevan yksi turhimpia huonekaluja. Ei tosin meillä. Nyt me tarvitsemme todella iso kirjakaapiston omille ja ukilta asti perintönä kulkeutuneille kirjoille.
Täytyy vielä erikseen kertoa, että suunnittelin ja rakentelin myös parisängyn, joka oli ainakin meidän mielestämme ihan premiumtasoa. Asensin siihen nimittäin integroidut lukuvalot ja yövalot ja niille ohjauskytkimet sängyn päätyyn. Siihen päätyyn laitoin myös peilit, josta valo heijastui hienosti ja joista saatoimme itse tirkistellä kaikkea sängyssä tapahtuvaa toimintaa. Kaiken huipuksi tein stereoradion, jossa taajuusasteikko esitettiin digitaalisella valonäytöllä. Tähän kohtaan jo ihan varmasti nykyajan nuoret nauravat moista askartelua. Mutta silloin oli kulunut vain muutama vuosi minun ammattikoulun ajoista radio- ja tv-asentajan opista, jolloin kaikki tosissaan elektroniikasta innostuneet pojat (tyttöjä ala kiinnosti hyvin vähän) rakentelivat kaikenlaisia ihmevimpaimia. Tuolloin ei vielä ollut ostettavissa juurikaan mitään ihmevimpaimia kaupasta. Ja vielä lisäksi kerron, että oma isäni oli 50-luvulla rakentanut useita radioita, kun maailmaa mullistanut ”transistori” oli keksitty ja se rantautui myös Suomeen. Pitihän se näyttää, miten pojasta polvi paranee.
Isälleni kun kerroin noista huonekaluverstaani tuotoksista, niin hän tietysti omaan tyyliinsä vähän hämmästeli, että ”joko sitä oikein parisänkykin pitää olla”. Isällä oli koko ajan kovin skeptinen suhtautuminen nuorena avioitumiseen. Minähän olin vasta 21-vuotias eli seitsemän vuotta liian nuori hänen mielestään. ”Ensin tupa ja takka ja sitten vasta akka” oli yksi isän lauseista, joita hän muisti toistella. Äidiltäni kerran kysyin, että onko isä hänelle kovin paljon voivotellut minun ja morsiameni suunnitelmista naimisiinmenon suhteen. Äiti silloin paljasti, että ”vähän se on pohtinut, että saakohan poika kovinkin määräilevän vaimon”. Isän mielestä miehen pitää olla perheen pää. No eihän se vanhemmillani itselläänkään ollut mitenkään selkeästi niin. Tai ehkä isä ajatteli, että jos ei hänellä, niin ainakin pojalla saisi olla niin. Vaikea sanoa, kun ei voi nyt enää isävainaalta kysyä. Kunnia hänen muistolleen. Arvostan kovasti isääni, vaikka olinkin usein eri mieltä. Minulle on kyllä kerrottu moneltakin taholta, että isä arvosti myös minua ja jopa kehui poikansa saavutuksilla, vaikka ei minulle itselleni suoraan sitä juurikaan ilmaissut. Hän nimittäin pelkäsi, että lapsista tulee ylpeitä, jos niitä kehuu. Toivottavasti hän onnistui tältä osin kasvatustyössään.
Palataan asiaan ja lasten saantiin. Se on tosiaan minua aina vähän ärsyttänyt, kun usein puhutaan ”lasten tekemisestä”. Minulle tekeminen tarkoittaa jotain ihan muuta kuin suunnitelmallinen ehkäisyn poistaminen ja rakastelussa hedelmöitykseen tähtääminen. Näin kai se on ymmärrettävissä niillä pareilla, joille perheen suunnittelu on osa yhteiseloa. Tokihan me oltiin tuossa vaiheessa nuoria ja vieläpä opiskelijoita vielä pari vuotta. Ymmärrän kyllä hyvin, miten varsinkin anopilla oli vähän huoli, saako tytär nyt ammattia itselleen lainkaan, jos alkaa lasta odottamaan. Me ei sitä suuremmin pohdittu. Ehkä vähän jännitettiin, miten pian raskaus voi alkaa tällä menolla, kun suunnilleen joka ilta nautimme toisistamme sillä tavalla.
Lapsettomuushoidot
Mitään ihan suoranaista estettä raskaudelle ei meidän tiedossa ollut. Vaimolla oli tosin aika kivuliaat päivät aina kuukausittain. Lääkäri oli sanonut, että ne kivut tyypillisesti loppuvat ensimmäiseen raskauteen. Tämän takia sitä lapsen odotusta oikein toivottiinkin, vaikka se olisi ollut muuten parempi alkaa vasta myöhemmin. Mutta ei vaan alkanut ja kivut jatkuivat ja niihin oli saatava apua. Tutkimukset ja erilaiset lääkityskokeilut lopulta johtivat leikkaushoitoon Oulun yliopistolliseen keskussairaalaan.
Tässä kohdassa muistuu mieleeni, kun kävin vaimoani katsomassa tuossa sairaalassa. Menin päivävierastunnille ja pitkän matkan vuoksi sovittiin, että odottelen sen jälkeen Oulussa niin, että tulen myös iltavierastunnille uudestaan. Hetken mielijohteesta ajattelin ennen kaupungille lähtöä katsella sairaalaa lähemmin. Menin hissiin ja painoin alinta nappia. Ajattelin, että aloitetaan alimmasta kerroksesta. Poistuin hissistä ja edessäni oli ikkunaton, mutta täysin valaistu käytävä molempiin suuntiin. Lähdin kävelemään käytävää ja mutkan takana käytävä haarautui ja taas valitsin satunnaisesti yhden haaran ja jatkoin kävelyä. Käytävää näytti riittävän eikä ikkunoita tietenkään ollut kellarikerroksessa. Ei löytynyt mitään mielenkiintoista, joten päätin palata samaa reittiä takaisin ja nousta takaisin maanpäällisiin kerroksiin. Se vain olikin vaikeampi tehtävä. Olin totaalisesti eksynyt suunnista. Käytäviä löytyi sitäkin enemmän. Joitakin ovia oli käytävän varrella, mutta ne olivat lukossa. Ei mitään opasteita seinillä. Ehkä jotain numerokoodeja ja valkoisia betoniseiniä. Lähes tunnin harhailun jälkeen löysin lopulta oven, joka aukesi. Sen takana oli kuilu ylöspäin ja sieltä tuli auringon valoa. Kuilun seinässä oli tikkaat, joita lähdin kiipeämään ylös. Tie päättyi valokupuun, joka ilmeisesti oli keskellä sisäpihaa. Ainakin siitä näkyi nurmikkoa joka suuntaan ja sairaalan rakennuksia joka puolella. Kupua ei tietenkään saanut auki, joten palasin kellariin jatkamaan käytävillä kävelyä. Jälleen meni pitkä tovi, kunnes löysin aukeavan oven ja nyt näytti lupaavalta. Sen oven takan oli kierreportaat, sellaiset teräksiset varauloskäynnin näköiset. Nousin portaat ylös ja tulin ovelle, joka ei sekään ollut lukossa. Avasin oven ja ajattelin pujahtaa huomaamattomasti siitä muihin maisemiin. Yllätys oli kuitenkin aika suuri niin minulle kuin niille noin kymmenelle sairaanhoitajalle, jotka istuivat kahvipöydässä siinä huoneessa, johon tuo ovi johti. Tervehdin heitä näytellen samalla huoletonta huoltomiestä, joka on saanut tehtävänsä kellarissa hoidettua. Eikä ne hoitajat pysäyttäneet kuulusteluihin. Jälkeenpäin sain lukea eräästä dokumentista, että noita käytäviä on OUKSIN kellarissa kilometreittäin. Älkää siis menkö koskaan sinne ilman opasta.
Aiheeseen palatakseni, vaimon vointi oli tietysti se keskeinen huoleni. Leikkauksesta toivottiin saatavan apu ensisijaisesti kipuihin ja samalla meille annettiin myös toivoa, että lapsiakin voisi alkaa tulla. Toisin kuitenkin kävi kummankin toiveen suhteen. Koulut saimme käytyä ja minä sain suoritettua asevelvollisuuden, joka sitten vaihtuikin erikoisupseerin virkaan ilmavoimissa. Sen vuoksi muutimme Tikkakoskelle asumaan työsuhdeasuntoon. Vaimo sai työpaikan Jyväskylästä ja minun työ oli varuskunnassa. Siinä vaiheessa oltiin siis työuriemme alussa ja sen puoleen ihan valmiita perhe-elämään, oman talon hankintaan ja mihin vain, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
Lasta se tulevaisuus ei vieläkään tuonut, mutta kipujen puolella trendi oli uudelleen paheneva. Yhden kerran oli pieni valon pilkahdus tunnelin päässä, kun merkit viittasivat odotuksen alkaneen. Se oli sen verran vahva signaali, että yhdelle hyvälle työkaverilleni uskalsin kertoa, että nyt meillä odotetaan vauvaa. Ja sitten taas muutaman päivän kuluttua palattiin entiseen. Piti perua hyvät uutiset.
Radikaali leikkaus
Lisää tutkimuksia tarvittiin ja niin sitten tutkimukset laajenivat koskemaan myös minua. Eräänä päivänä vaimo toi kotiin minulle näytepurkin ja käski antaa. Virtsanäytekö siis? No ei tietenkään vaan siemennestettä pitää ottaa aamulla ja sitten se viedään labraan tutkittavaksi. Muistan kuinka koin vähän ärtymystä, kun minulta ei mitään ole kysytty ja nyt sitten pitäisi tuosta vain antaa näyte. Mitä ihmeen vikaa minussa nyt voi olla. Tyhmäähän se oli niin suhtautua, mutta se oli jotenkin yllättävä tilanne. Aamulla sitten tuumasin, että ”pitänee mun nyt alkaa rakastella sen näytepullon” kanssa. Eihän se onnistunutkaan edes vaimon avustuksella niin vain. Kyllä se on tosi, että aivot on tärkein sukupuolielin, jonka ei passaa olla kovin vastahankaan. Tästä selvittiin kuitenkin lopulta, kun sain vähän aikaa asian hoitamiseen ja näyte tuli tutkittua ja tuomio oli lopulta vapauttava.
Tutkimisen jälkeen seurasi sitten vaimolle toinen leikkaus, seurantaa ja kolmas leikkaus ja sitten taas seurataan tilannetta. Vaimoni työpaikalla oli hyvä työterveyslääkäri, joka kirjoitti sairauslomatkin aina etukäteen, kun kuukautiset ovat tulossa. Konttorin naispuolinen esihenkilö oli kokenut samat vaivat ja oli siksi varsin ymmärtäväinen noille alaisensa toistuville sairauslomille.
Lopulta sitten kipujen aina vain pahentuessa oltiin tilanteessa, että on tehtävä vielä neljäskin leikkaus. Lääkäri oli kysynyt vaimoltani, että saako hän tarvittaessa poistaa kohdun ja munasarjat kokonaan, jos se on ainoa keino endometrioosin jälkien korjaamiseksi. Vaimoni oli vastannut, että lääkäripä sen osaa parhaiten arvioida ja antoi luvan tehdä, mitä on pakko. Ja niin se sitten tehtiin muutama kuukausi ennen kymmenvuotishääpäiväämme vuonna 1990. Tuon jälkeen kaikki toivo oman lapsen saamisesta meni sen sileän tien. Alkuun se tieto oli varsinkin vaimolleni aika kova paikka. Kyllä se itseänikin pysäytti, kun tuli selväksi, ettei minulla tule koskaan olemaan omaa poikaa tai tytärtä. Ei me kuitenkaan mihinkään epätoivon syviin syövereihin ja masennukseen tai pimeyteen vajottu. Aikamme sitä sulateltua todettiin, että tämä on tilanne ja siihen on nyt tyydyttävä. Hyvää oli se, että kivut jäivät leikkauspöydälle ja minullekin se oli suuri helpotus, kun ei tarvitse vierestä seurata rakkaimman ihmisen kärsimystä.
Nykyään tuntuu olevan sellainenkin uusi käsite, kuin vapaaehtoinen lapsettomuus. Me ei siihen oltu vapaaehtoisia, Ehkä lukijani voit vähän nyt ymmärtää, miksi minua ja vaimoani ärsyttää se puhe lasten tekemisestä tai tekemättä jättämisestä. Ja ihan erityisesti surettaa, kun alkaneita raskauksia keskeytetään tahallaan. Meille se on jotain varsin julmaa ihmisen viisastelua alkanutta elämää kohtaan.
Vaiettu ongelma
Lapsettomuus tuntuu olevan myös niitä aiheita, joista ei ole helppo puhua. Melkein kuin seksi, josta kirjoitin ekassa osassa. Varsin harva tuttavamme otti asiaa puheeksi. Kun oikein yritän muistella, niin taitaa jäädä yhden käden sormilla luettavaksi ne tapaukset. Yksi rouva yllättäen iloisesti kysyi kerran vaimoltani, kun pitkän ajan kuluttua tavattiin tätä pariskuntaa, että ”oletko alkanut odottaa?” Vaimoni oli ehkä ihan vähän alkanut pyöristyä elintason nousun seurauksena. Hänhän oli jopa liiankin hoikka silloin, kun naimisiin menimme. Se taisi olla kyselijälle hiukan nolo paikka, kun hänelle kerroimme, ettei tämä pyöristyminen ole tulosta meidän seksin iloista vaan ihan kulinaarisista nautinnoista.
Erään kerran minun puheille tuli tuttu mies, joka varmaan tunsi pientä sääliä minua kohtaan tämän lapsettomuuden johdosta. Mies tarjosi minulle siihen lohduksi eräänlaista elämystä, kun hän esitteli ”isä ja pojat -leiriä”. Kehui kuinka mukavia nuo leirit ovat olleet ja sanoi, että ”kyllä sinä voit ihan hyvin lähteä sellaiselle mukaan”. Minä siihen häntä vähän toppuuttelin, että ”kyllähän minä voisinkin lähteä, mutta se minun isäukkoni on jo aika vanha ja huono jaloistaan sellaiseen leirielämään”.
Eräässä perheessä, jossa lapsia oli useitakin, aika vilkkaita ja äänekkäitäkin, käytiin silloin tällöin kylässä. Joskus hyvästellessä perheen äiti vitsaili, että voisimme ottaa jonkun näistä rasavilleistä mukaamme, kun meillä kuitenkin on niin hiljaista kotona. Leikiksi se tietysti ymmärrettiin. Rauhoittunut on heidänkin arki nyt, kun kaikki ovat pesästä lähteneet. Ja monta vuotta ovat hekin kahdestaan hiljaisia koti-iltoja jo viettäneet.
On ollut myös joku, joka on voivotellut meille, kun teillä ei ole niitä perillisiä. Tähän on ollut aina helppo kertoa, ettei se haittaa, kun ei ole paljon perittävääkään. No tähän kohtaan voi todeta, että nyt vanhemmalla iällä perittävääkin on jo kertynyt ja testamentin laatiminen onkin niitä asioita, joka pitäisi ainakin lapsettomien parien hoitaa ajallaan. Siinähän on sekin etu, että omaisuudestaan voi määrätä vapaasti, kun rintaperillisiä ei ole ottamassa omaa osuuttaan lain nojalla.
Kukaan ei kuitenkaan ole koskaan kysynyt, miksi emme hanki lapsia. Eikä myöskään kukaan ole alkanut neuvoa, miten niitä hankitaan. Jostain luin ohjeita, miten yhdynnän jälkeen naisen pitää nostaa jalat ylöspäin vaikka seinälle joksikin aikaa. Kaiketi siinä ajateltiin siemennesteen siirtyvän paremmin oikeaan suuntaan. Tokkopa me tuota koskaan kokeiltiin. Oma järki sanoi, että jos se neste lähtee sillä voimalla kuin se tuntuu lähtevän, niin kyllä se perille menee ilman voimisteluliikkeitäkin. Viimeisen leikkauksen jälkeen selvisi sekin, että ei se munasolu olisi mitenkään päässyt tukkeutuneita tiehyeitä pitkin tulemaan yhtään vastaan.
Positiivinen näkökulma
Kyllä me on monesti ajateltu, että jos on lapsettomuus iso surun aihe, niin on siinä sitten monta hyvääkin puolta. Tämä voi kuulostaa jotenkin pahalta ainakin sellaiselle, jolle se juuri nyt on iso murhe. Jos se yhtään murhetta hälventää, niin positiivisia puolia voi aivan hyvillä mielin ajatella. Kun omista lapsista ei tarvitse kantaa huolta, niin voi suunnata hoivaviettiä vaikkapa kummilapsiin tai jonkun ystävän auttamiseen. Voi myös huolehtia omasta ja kumppanin hyvinvoinnista, voi harrastaa vapaammin ja vaikka matkustella. Tai sitten voi paneutua työn tekemiseen. Meillä ainakin on ollut kaikkia näitä positiivisia asioita elämässämme ihan runsain mitoin. On ollut monta kummilasta, on oltu lapsenvahtina ystäville, on matkusteltu ja perustettu yhteinen perheyritys.
Me ei missään vaiheessa vakavasti harkittu adoption mahdollisuutta. Jotenkin meillä oli sellainen alitajuinen ajatus, että meille on tarkoitettu elämä kahdestaan. Eräällä lapsettomien parien leirillä saimme kuunnella esitelmän adoptiosta. Esitelmän piti meille tuttu aviopari, joka oli päätynyt tähän ratkaisuun ja kertoi sen prosessin kaikista vaiheista oikein kuvien kanssa. Heidän adoptiolapset tuli kaukoidästä, josta he kävivät ne itse hakemassa. Tuon luennon jälkeen oikein kiitin heitä hienosta esityksestä, joka vahvisti ainakin meitä todella paljon. Nyt olimme ihan varmoja, että adoptio ei olisi ollut meidän juttu.
Toki adoptio on yhtäältä hyvää tekemistä sen suhteen, että maailmassa on paljon orpoja lapsia, joille soisi paremman elämän. Toisaalta yhden tai kahden lapsen pelastaminen ei tätä suurta ongelmaa ratkaise, joten hyväntekeväisyyden vuoksi sitä ei mielestäni pidä tehdä. Pitää lähteä omasta tilanteesta ja arviosta, olenko valmis kantamaan kaiken sen vastuun niiden lasten kasvattamisesta vuosikymmeniksi eteenpäin.
Nyt meidän kaikki kummilapset ovat jo aikuisia ja elävät omillaan. Osalla on oma perhe ja yksi on jo muuttanut ajan rajan taakse. Aikuisia ja perheellisiä ovat myös monet lapset 80-luvulta, joita olimme yhdessä vaimoni kanssa vahtimassa, kun vanhemmat kävivät jollain matkalla. Onhan näiden kasvua voinut seurata sivusta. Kaikilla perheillä ei kaikki lapset ole tuottaneet vain onnen tunteita. On niitäkin tapauksia, joissa jälkipolvi tuottaa suurta surua ja tuskaa omilla valinnoillaan. On katkenneita ihmissuhteita, on päihteitä ja huumeita. Joillekin omat lapset ovat aiheuttaneet isoja taloudellisia menetyksiä ja vaikka mitä muuta murhetta. Tämäkin puoli me ollaan ajateltu sillä tavalla positiivisesti, että lienee parempi ilman omia lapsia kuin että omat lapset olisivat ihan ”mieron tiellä” kuten mummollani oli tapana asia ilmasta.
Tietysti hyvin menestyneet lapset ovat valtava vahvuus, tuki ja turva ikääntyville vanhemmilleen. Toivottavasti itse olen ollut omille vanhemmilleni sellainen tuki, jota he ovat tarvinneet eläessään vanhuuttaan. Nyt tässä vaiheessa tätä kirjoittaessa jää vielä nähtäväksi, miten ilman rintaperillisiä sujuu oma vanhuus, jos sitä on vielä kalenterissa tulossa. Erityisesti se silloin tällöin mietityttää, kun pohdimme sitä aika todennäköistä mahdollisuutta, että jompi kumpi meistä voi jäädä leskeksi. Harvinaisempaa se on kuolla samanaikaisesti. Leskenä voi olla sitten erityisen tarpeen, että olisi joku taho lähiomaisia tukena.
Yrittäjällä on mielessä myös yrityksen antama mahdollisuus seuraavalle sukupolvella ja sekin näkökulma on lapsettomalle yrittäjälle ihan erilainen. Mutta eihän se sukupolven vaihdos aina onnistu niilläkään, joilla jatkajia olisi omasta takaa.
Vertaistuki
Meille on ollut iso merkitys yhteydellä muihin lapsettomiin pariskuntiin. On ollut onni ja ilo saada tutustua heihin yhteisillä leireillä ja lomamatkoilla. Vaikka olemme muuten hyvinkin erilaisia pareja, eri ikäisiä, eri ammateissa ja eri puolilla maata asuvia, niin lapsettomuus on yhdistävä kokemus. Ensikertaa tällaiseen ryhmään meno vähän arvelutti, onko se terapiaryhmä vai miten siihen tulisi suhtautua. Huoli osoittautui turhaksi. Solahdimme sekaan ihan mutkattomasti. Saimme jokainen olla ryhmässä ihan omana itsenämme. Keskusteluissa on tarpeen mukaan joskus käsitelty niitä lapsettomuuden murheitakin ja on koetettu lohduttaa surevia, mutta aina on ollut kuitenkin elämän iloiset puolet se päällimmäinen näkökulma.
On ollut myös mukava seurata tuon ryhmän erilaisia pareja, miten he löytävät vieläkin läheisempiä ryhmiä, jossa ikä ja harrastukset lyövät paremmin yksiin. Ja sitten on ollut muutamia jo usein mukana olleita nuoria pareja, jotka yllättäen ilmoittavat jäävänsä ryhmästä pois.- On syntynyt oma pienokainen ja joku on päätynyt myös adoptoimaan lapsen. Heitä sitten porukalla onnitellaan.
Toivottavasti voimme olla edelleen jollekin parille vaikka tämän kirjoitelman kautta vertaistukena. Lapsettomuus on tavallaan elämää suurempi ongelma, mutta se on kuitenkin yksi eikä ihan harvinainenkaan elämäntilanne. Meidän mielestä se ei saa muodostua niin isoksi ongelmaksi, että kenenkään tarvisi hankkia eroa. Meille sellainen ei tullut mielen viereenkään. Me rakastamme ja rakastelemme edelleen ja yritämme löytää positiivisia puolia elämästä ilman omia lapsia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti