Luku 4. "Lapsen" syntymä (Esittely luvun sisällöstä)

Luku 4 kertoo meidän lapsesta, joka on perheyritys. 

Sekin piti synnyttää, sitä piti hoitaa ja kasvattaa. Silläkin oli omat uhmaikänsä ja puberteettinsa. Ja lopulta sekin pitänee antaa jollekin vieraalle, joka menee sen kanssa naimisiin. Se jää nähtäväksi.

Kertomus alkaa jo ammattikoulun ajoista, jolloin aloittelin yrittämistä. Varsinanen yrityksen perustaminen ajoittuu kuitenkin vasta vuoteen 1983, jolloin olin ilmavoimissa töissä. Näistä ilmavoimien ajoista kerron tässä luvussa. 

Koko muistelmateos on nyt valmis ja saatavissa meidän firman verkkokaupasta :

 Lisää osoitteessa https://jakokeskus.johku.com/fi_FI/jakokeskus/muistelmat

Lippu-upseerina (kuvassa keskimmäisenä)

Varusmiestoimikunnan puheenjohtajana.

Aliupseerikurssin jälkeen olin muutaman viikon sotilasmestarin apulaisena huoltamassa lennonjohdon laitteita.

Luku 3. Tyhjä syli (koko teksti)

Luku 3 käsittelee ensimmäisen yhteisen kodin perustamista ja lapsettomuutta.
Alla on jokunen kuva kodistamme. 1980-luvun alusssa...

Kalusteet ensiasuntoon piti tehdä itse.

Samoin radio.

Ensimmäisessä hääyön lemmenleikkejä käsittelevässä osassa jo vähän viittasin lasten saantiin ja ajattelin ottaa tämän aiheen seuraavaksi pöydälle. Hääyön tapahtumat vuosikymmenten takaa piti ihan kaivella muistoista, kun taas tämä toinen aihe on ollut osa arkipäivää koko avioliittomme ajan.

Yhteinen koti perustetaan

Elokuussa 1980 häittemme jälkeen alkoi tavallinen arki, mutta olihan se ihan erilainen kuin ennen häitä. Aloitimme asumisen yhteisessä kodissa, kerrostalokaksiossa, jonka olin saanut vuokratuksi tuleviksi kahdeksi vuodeksi. Itselläni oli vielä viimeinen vuosi tietokonealan oppilaitoksessa jäljellä ja sen perään vielä asevelvollisuuden suoritus ilmavoimissa. Vaimollani oli ammattiopinnot kauppaoppilaitoksen kaksivuotisella merkonomilinjalla vasta alkamassa.

Tätä kahden vuoden asumista varten olin rahaa säästääkseni nikkaroinut itse keskeiset huonekalut jo alkukesän aikana taloyhtiön autotallissa. Nykyään voi hyvin kyseenalaistaa, tuliko siinä säästöä. Ehkä silloinkin olisi voinut hankkia käytettyjä kamppeita kirppareilta. Toisaalta silloin ei ollut nettiä ja sen someryhmiä auttamassa tavaran kierrätyksessä. Ja toisaalta saatiin ihan uusia oman näköisiä kalusteita. Tein sohvapöydän vaikkei meillä sohvaa ollutkaan. Häälahjaksi me saatiin kaksi nahkaista tv-tuolia, jotka ovat meillä edelleen kaupunkiasunnon olohuoneessa. Tein myös kirjahyllyn, joka näyttää nykyään olevan yksi turhimpia huonekaluja. Ei tosin meillä. Nyt me tarvitsemme todella iso kirjakaapiston omille ja ukilta asti perintönä kulkeutuneille kirjoille.

Täytyy vielä erikseen kertoa, että suunnittelin ja rakentelin myös parisängyn, joka oli ainakin meidän mielestämme ihan premiumtasoa. Asensin siihen nimittäin integroidut lukuvalot ja yövalot ja niille ohjauskytkimet sängyn päätyyn. Siihen päätyyn laitoin myös peilit, josta valo heijastui hienosti ja joista saatoimme itse tirkistellä kaikkea sängyssä tapahtuvaa toimintaa. Kaiken huipuksi tein stereoradion, jossa taajuusasteikko esitettiin digitaalisella valonäytöllä. Tähän kohtaan jo ihan varmasti nykyajan nuoret nauravat moista askartelua. Mutta silloin oli kulunut vain muutama vuosi minun ammattikoulun ajoista radio- ja tv-asentajan opista, jolloin kaikki tosissaan elektroniikasta innostuneet pojat (tyttöjä ala kiinnosti hyvin vähän) rakentelivat kaikenlaisia ihmevimpaimia. Tuolloin ei vielä ollut ostettavissa juurikaan mitään ihmevimpaimia kaupasta. Ja vielä lisäksi kerron, että oma isäni oli 50-luvulla rakentanut useita radioita, kun maailmaa mullistanut ”transistori” oli keksitty ja se rantautui myös Suomeen. Pitihän se näyttää, miten pojasta polvi paranee.

Isälleni kun kerroin noista huonekaluverstaani tuotoksista, niin hän tietysti omaan tyyliinsä vähän hämmästeli, että ”joko sitä oikein parisänkykin pitää olla”. Isällä oli koko ajan kovin skeptinen suhtautuminen nuorena avioitumiseen. Minähän olin vasta 21-vuotias eli seitsemän vuotta liian nuori hänen mielestään. ”Ensin tupa ja takka ja sitten vasta akka” oli yksi isän lauseista, joita hän muisti toistella. Äidiltäni kerran kysyin, että onko isä hänelle kovin paljon voivotellut minun ja morsiameni suunnitelmista naimisiinmenon suhteen. Äiti silloin paljasti, että ”vähän se on pohtinut, että saakohan poika kovinkin määräilevän vaimon”. Isän mielestä miehen pitää olla perheen pää. No eihän se vanhemmillani itselläänkään ollut mitenkään selkeästi niin. Tai ehkä isä ajatteli, että jos ei hänellä, niin ainakin pojalla saisi olla niin. Vaikea sanoa, kun ei voi nyt enää isävainaalta kysyä. Kunnia hänen muistolleen. Arvostan kovasti isääni, vaikka olinkin usein eri mieltä. Minulle on kyllä kerrottu moneltakin taholta, että isä arvosti myös minua ja jopa kehui poikansa saavutuksilla, vaikka ei minulle itselleni suoraan sitä juurikaan ilmaissut. Hän nimittäin pelkäsi, että lapsista tulee ylpeitä, jos niitä kehuu. Toivottavasti hän onnistui tältä osin kasvatustyössään.

Palataan asiaan ja lasten saantiin. Se on tosiaan minua aina vähän ärsyttänyt, kun usein puhutaan ”lasten tekemisestä”. Minulle tekeminen tarkoittaa jotain ihan muuta kuin suunnitelmallinen ehkäisyn poistaminen ja rakastelussa hedelmöitykseen tähtääminen. Näin kai se on ymmärrettävissä niillä pareilla, joille perheen suunnittelu on osa yhteiseloa. Tokihan me oltiin tuossa vaiheessa nuoria ja vieläpä opiskelijoita vielä pari vuotta. Ymmärrän kyllä hyvin, miten varsinkin anopilla oli vähän huoli, saako tytär nyt ammattia itselleen lainkaan, jos alkaa lasta odottamaan. Me ei sitä suuremmin pohdittu. Ehkä vähän jännitettiin, miten pian raskaus voi alkaa tällä menolla, kun suunnilleen joka ilta nautimme toisistamme sillä tavalla.

Lapsettomuushoidot

Mitään ihan suoranaista estettä raskaudelle ei meidän tiedossa ollut. Vaimolla oli tosin aika kivuliaat päivät aina kuukausittain. Lääkäri oli sanonut, että ne kivut tyypillisesti loppuvat ensimmäiseen raskauteen. Tämän takia sitä lapsen odotusta oikein toivottiinkin, vaikka se olisi ollut muuten parempi alkaa vasta myöhemmin. Mutta ei vaan alkanut ja kivut jatkuivat ja niihin oli saatava apua. Tutkimukset ja erilaiset lääkityskokeilut lopulta johtivat leikkaushoitoon Oulun yliopistolliseen keskussairaalaan. 

Tässä kohdassa muistuu mieleeni, kun kävin vaimoani katsomassa tuossa sairaalassa. Menin päivävierastunnille ja pitkän matkan vuoksi sovittiin, että odottelen sen jälkeen Oulussa niin, että tulen myös iltavierastunnille uudestaan. Hetken mielijohteesta ajattelin ennen kaupungille lähtöä katsella sairaalaa lähemmin. Menin hissiin ja painoin alinta nappia. Ajattelin, että aloitetaan alimmasta kerroksesta. Poistuin hissistä ja edessäni oli ikkunaton, mutta täysin valaistu käytävä molempiin suuntiin. Lähdin kävelemään käytävää ja mutkan takana käytävä haarautui ja taas valitsin satunnaisesti yhden haaran ja jatkoin kävelyä. Käytävää näytti riittävän eikä ikkunoita tietenkään ollut kellarikerroksessa. Ei löytynyt mitään mielenkiintoista, joten päätin palata samaa reittiä takaisin ja nousta takaisin maanpäällisiin kerroksiin. Se vain olikin vaikeampi tehtävä. Olin totaalisesti eksynyt suunnista. Käytäviä löytyi sitäkin enemmän. Joitakin ovia oli käytävän varrella, mutta ne olivat lukossa. Ei mitään opasteita seinillä. Ehkä jotain numerokoodeja ja valkoisia betoniseiniä. Lähes tunnin harhailun jälkeen löysin lopulta oven, joka aukesi. Sen takana oli kuilu ylöspäin ja sieltä tuli auringon valoa. Kuilun seinässä oli tikkaat, joita lähdin kiipeämään ylös. Tie päättyi valokupuun, joka ilmeisesti oli keskellä sisäpihaa. Ainakin siitä näkyi nurmikkoa joka suuntaan ja sairaalan rakennuksia joka puolella. Kupua ei tietenkään saanut auki, joten palasin kellariin jatkamaan käytävillä kävelyä. Jälleen meni pitkä tovi, kunnes löysin aukeavan oven ja nyt näytti lupaavalta. Sen oven takan oli kierreportaat, sellaiset teräksiset varauloskäynnin näköiset. Nousin portaat ylös ja tulin ovelle, joka ei sekään ollut lukossa. Avasin oven ja ajattelin pujahtaa huomaamattomasti siitä muihin maisemiin. Yllätys oli kuitenkin aika suuri niin minulle kuin niille noin kymmenelle sairaanhoitajalle, jotka istuivat kahvipöydässä siinä huoneessa, johon tuo ovi johti. Tervehdin heitä näytellen samalla huoletonta huoltomiestä, joka on saanut tehtävänsä kellarissa hoidettua. Eikä ne hoitajat pysäyttäneet kuulusteluihin. Jälkeenpäin sain lukea eräästä dokumentista, että noita käytäviä on OUKSIN kellarissa kilometreittäin. Älkää siis menkö koskaan sinne ilman opasta.

Aiheeseen palatakseni, vaimon vointi oli tietysti se keskeinen huoleni. Leikkauksesta toivottiin saatavan apu ensisijaisesti kipuihin ja samalla meille annettiin myös toivoa, että lapsiakin voisi alkaa tulla. Toisin kuitenkin kävi kummankin toiveen suhteen. Koulut saimme käytyä ja minä sain suoritettua asevelvollisuuden, joka sitten vaihtuikin erikoisupseerin virkaan ilmavoimissa. Sen vuoksi muutimme Tikkakoskelle asumaan työsuhdeasuntoon. Vaimo sai työpaikan Jyväskylästä ja minun työ oli varuskunnassa. Siinä vaiheessa oltiin siis työuriemme alussa ja sen puoleen ihan valmiita perhe-elämään, oman talon hankintaan ja mihin vain, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Lasta se tulevaisuus ei vieläkään tuonut, mutta kipujen puolella trendi oli uudelleen paheneva. Yhden kerran oli pieni valon pilkahdus tunnelin päässä, kun merkit viittasivat odotuksen alkaneen. Se oli sen verran vahva signaali, että yhdelle hyvälle työkaverilleni uskalsin kertoa, että nyt meillä odotetaan vauvaa. Ja sitten taas muutaman päivän kuluttua palattiin entiseen. Piti perua hyvät uutiset.

Radikaali leikkaus

Lisää tutkimuksia tarvittiin ja niin sitten tutkimukset laajenivat koskemaan myös minua. Eräänä päivänä vaimo toi kotiin minulle näytepurkin ja käski antaa. Virtsanäytekö siis? No ei tietenkään vaan siemennestettä pitää ottaa aamulla ja sitten se viedään labraan tutkittavaksi. Muistan kuinka koin vähän ärtymystä, kun minulta ei mitään ole kysytty ja nyt sitten pitäisi tuosta vain antaa näyte. Mitä ihmeen vikaa minussa nyt voi olla. Tyhmäähän se oli niin suhtautua, mutta se oli jotenkin yllättävä tilanne. Aamulla sitten tuumasin, että ”pitänee mun nyt alkaa rakastella sen näytepullon” kanssa. Eihän se onnistunutkaan edes vaimon avustuksella niin vain. Kyllä se on tosi, että aivot on tärkein sukupuolielin, jonka ei passaa olla kovin vastahankaan. Tästä selvittiin kuitenkin lopulta, kun sain vähän aikaa asian hoitamiseen ja näyte tuli tutkittua ja tuomio oli lopulta vapauttava.

Tutkimisen jälkeen seurasi sitten vaimolle toinen leikkaus, seurantaa ja kolmas leikkaus ja sitten taas seurataan tilannetta. Vaimoni työpaikalla oli hyvä työterveyslääkäri, joka kirjoitti sairauslomatkin aina etukäteen, kun kuukautiset ovat tulossa. Konttorin naispuolinen esihenkilö oli kokenut samat vaivat ja oli siksi varsin ymmärtäväinen noille alaisensa toistuville sairauslomille.

Lopulta sitten kipujen aina vain pahentuessa oltiin tilanteessa, että on tehtävä vielä neljäskin leikkaus. Lääkäri oli kysynyt vaimoltani, että saako hän tarvittaessa poistaa kohdun ja munasarjat kokonaan, jos se on ainoa keino endometrioosin jälkien korjaamiseksi. Vaimoni oli vastannut, että lääkäripä sen osaa parhaiten arvioida ja antoi luvan tehdä, mitä on pakko. Ja niin se sitten tehtiin muutama kuukausi ennen kymmenvuotishääpäiväämme vuonna 1990. Tuon jälkeen kaikki toivo oman lapsen saamisesta meni sen sileän tien. Alkuun se tieto oli varsinkin vaimolleni aika kova paikka. Kyllä se itseänikin pysäytti, kun tuli selväksi, ettei minulla tule koskaan olemaan omaa poikaa tai tytärtä. Ei me kuitenkaan mihinkään epätoivon syviin syövereihin ja masennukseen tai pimeyteen vajottu. Aikamme sitä sulateltua todettiin, että tämä on tilanne ja siihen on nyt tyydyttävä. Hyvää oli se, että kivut jäivät leikkauspöydälle ja minullekin se oli suuri helpotus, kun ei tarvitse vierestä seurata rakkaimman ihmisen kärsimystä. 

Nykyään tuntuu olevan sellainenkin uusi käsite, kuin vapaaehtoinen lapsettomuus. Me ei siihen oltu vapaaehtoisia, Ehkä lukijani voit vähän nyt ymmärtää, miksi minua ja vaimoani ärsyttää se puhe lasten tekemisestä tai tekemättä jättämisestä. Ja ihan erityisesti surettaa, kun alkaneita raskauksia keskeytetään tahallaan. Meille se on jotain varsin julmaa ihmisen viisastelua alkanutta elämää kohtaan.

Vaiettu ongelma

Lapsettomuus tuntuu olevan myös niitä aiheita, joista ei ole helppo puhua. Melkein kuin seksi, josta kirjoitin ekassa osassa. Varsin harva tuttavamme otti asiaa puheeksi. Kun oikein yritän muistella, niin taitaa jäädä yhden käden sormilla luettavaksi ne tapaukset. Yksi rouva  yllättäen iloisesti kysyi kerran vaimoltani, kun pitkän ajan kuluttua tavattiin tätä pariskuntaa, että ”oletko alkanut odottaa?” Vaimoni oli ehkä ihan vähän alkanut pyöristyä elintason nousun seurauksena. Hänhän oli jopa liiankin hoikka silloin, kun naimisiin menimme. Se taisi olla kyselijälle hiukan nolo paikka, kun hänelle kerroimme, ettei tämä pyöristyminen ole tulosta meidän seksin iloista vaan ihan kulinaarisista nautinnoista.

Erään kerran minun puheille tuli tuttu mies, joka varmaan tunsi pientä sääliä minua kohtaan tämän lapsettomuuden johdosta. Mies tarjosi minulle siihen lohduksi eräänlaista elämystä, kun hän esitteli ”isä ja pojat -leiriä”. Kehui kuinka mukavia nuo leirit ovat olleet ja sanoi, että ”kyllä sinä voit ihan hyvin lähteä sellaiselle mukaan”. Minä siihen häntä vähän toppuuttelin, että ”kyllähän minä voisinkin lähteä, mutta se minun isäukkoni on jo aika vanha ja huono jaloistaan sellaiseen leirielämään”.

Eräässä perheessä, jossa lapsia oli useitakin, aika vilkkaita ja äänekkäitäkin, käytiin silloin tällöin kylässä. Joskus hyvästellessä perheen äiti vitsaili, että voisimme ottaa jonkun näistä rasavilleistä mukaamme, kun meillä kuitenkin on niin hiljaista kotona. Leikiksi se tietysti ymmärrettiin. Rauhoittunut on heidänkin arki nyt, kun kaikki ovat pesästä lähteneet. Ja monta vuotta ovat hekin kahdestaan hiljaisia koti-iltoja jo viettäneet. 

On ollut myös joku, joka on voivotellut meille, kun teillä ei ole niitä perillisiä. Tähän on ollut aina helppo kertoa, ettei se haittaa, kun ei ole paljon perittävääkään. No tähän kohtaan voi todeta, että nyt vanhemmalla iällä perittävääkin on jo kertynyt ja testamentin laatiminen onkin niitä asioita, joka pitäisi ainakin lapsettomien parien hoitaa ajallaan. Siinähän on sekin etu, että omaisuudestaan voi määrätä vapaasti, kun rintaperillisiä ei ole ottamassa omaa osuuttaan lain nojalla.

Kukaan ei kuitenkaan ole koskaan kysynyt, miksi emme hanki lapsia. Eikä myöskään kukaan ole alkanut neuvoa, miten niitä hankitaan. Jostain luin ohjeita, miten yhdynnän jälkeen naisen pitää nostaa jalat ylöspäin vaikka seinälle joksikin aikaa. Kaiketi siinä ajateltiin siemennesteen siirtyvän paremmin oikeaan suuntaan. Tokkopa me tuota koskaan kokeiltiin. Oma järki sanoi, että jos se neste lähtee sillä voimalla kuin se tuntuu lähtevän, niin kyllä se perille menee ilman voimisteluliikkeitäkin. Viimeisen leikkauksen jälkeen selvisi sekin, että ei se munasolu olisi mitenkään päässyt tukkeutuneita tiehyeitä pitkin tulemaan yhtään vastaan.

Positiivinen näkökulma

Kyllä me on monesti ajateltu, että jos on lapsettomuus iso surun aihe, niin on siinä sitten monta hyvääkin puolta. Tämä voi kuulostaa jotenkin pahalta ainakin sellaiselle, jolle se juuri nyt on iso murhe. Jos se yhtään murhetta hälventää, niin positiivisia puolia voi aivan hyvillä mielin ajatella. Kun omista lapsista ei tarvitse kantaa huolta, niin voi suunnata hoivaviettiä vaikkapa kummilapsiin tai jonkun ystävän auttamiseen. Voi myös huolehtia omasta ja kumppanin hyvinvoinnista, voi harrastaa vapaammin ja vaikka matkustella. Tai sitten voi paneutua työn tekemiseen. Meillä ainakin on ollut kaikkia näitä positiivisia asioita elämässämme ihan runsain mitoin. On ollut monta kummilasta, on oltu lapsenvahtina ystäville, on matkusteltu ja perustettu yhteinen perheyritys.

Me ei missään vaiheessa vakavasti harkittu adoption mahdollisuutta. Jotenkin meillä oli sellainen alitajuinen ajatus, että meille on tarkoitettu elämä kahdestaan. Eräällä lapsettomien parien leirillä saimme kuunnella esitelmän adoptiosta. Esitelmän piti meille tuttu aviopari, joka oli päätynyt tähän ratkaisuun ja kertoi sen prosessin kaikista vaiheista oikein kuvien kanssa. Heidän adoptiolapset tuli kaukoidästä, josta he kävivät ne itse hakemassa. Tuon luennon jälkeen oikein kiitin heitä hienosta esityksestä, joka vahvisti ainakin meitä todella paljon. Nyt olimme ihan varmoja, että adoptio ei olisi ollut meidän juttu.

Toki adoptio on yhtäältä hyvää tekemistä sen suhteen, että maailmassa on paljon orpoja lapsia, joille soisi paremman elämän. Toisaalta yhden tai kahden lapsen pelastaminen ei tätä suurta ongelmaa ratkaise, joten hyväntekeväisyyden vuoksi sitä ei mielestäni pidä tehdä. Pitää lähteä omasta tilanteesta ja arviosta, olenko valmis kantamaan kaiken sen vastuun niiden lasten kasvattamisesta vuosikymmeniksi eteenpäin.

Nyt meidän kaikki kummilapset ovat jo aikuisia ja elävät omillaan. Osalla on oma perhe ja yksi on jo muuttanut ajan rajan taakse. Aikuisia ja perheellisiä ovat myös monet lapset 80-luvulta, joita olimme yhdessä vaimoni kanssa vahtimassa, kun vanhemmat kävivät jollain matkalla. Onhan näiden kasvua voinut seurata sivusta. Kaikilla perheillä ei kaikki lapset ole tuottaneet vain onnen tunteita. On niitäkin tapauksia, joissa jälkipolvi tuottaa suurta surua ja tuskaa omilla valinnoillaan. On katkenneita ihmissuhteita, on päihteitä ja huumeita. Joillekin omat lapset ovat aiheuttaneet isoja taloudellisia menetyksiä ja vaikka mitä muuta murhetta. Tämäkin puoli me ollaan ajateltu sillä tavalla positiivisesti, että lienee parempi ilman omia lapsia kuin että omat lapset olisivat ihan ”mieron tiellä” kuten mummollani oli tapana asia ilmasta.

Tietysti hyvin menestyneet lapset ovat valtava vahvuus, tuki ja turva ikääntyville vanhemmilleen. Toivottavasti itse olen ollut omille vanhemmilleni sellainen tuki, jota he ovat tarvinneet eläessään vanhuuttaan. Nyt tässä vaiheessa tätä kirjoittaessa jää vielä nähtäväksi, miten ilman rintaperillisiä sujuu oma vanhuus, jos sitä on vielä kalenterissa tulossa. Erityisesti se silloin tällöin mietityttää, kun pohdimme sitä aika todennäköistä mahdollisuutta, että jompi kumpi meistä voi jäädä leskeksi. Harvinaisempaa se on kuolla samanaikaisesti. Leskenä voi olla sitten erityisen tarpeen, että olisi joku taho lähiomaisia tukena. 

Yrittäjällä on mielessä myös yrityksen antama mahdollisuus seuraavalle sukupolvella ja sekin näkökulma on lapsettomalle yrittäjälle ihan erilainen. Mutta eihän se sukupolven vaihdos aina onnistu niilläkään, joilla jatkajia olisi omasta takaa.

Vertaistuki

Meille on ollut iso merkitys yhteydellä muihin lapsettomiin pariskuntiin. On ollut onni ja ilo saada tutustua heihin yhteisillä leireillä ja lomamatkoilla. Vaikka olemme muuten hyvinkin erilaisia pareja, eri ikäisiä, eri ammateissa ja eri puolilla maata asuvia, niin lapsettomuus on yhdistävä kokemus. Ensikertaa tällaiseen ryhmään meno vähän arvelutti, onko se terapiaryhmä vai miten siihen tulisi suhtautua. Huoli osoittautui turhaksi. Solahdimme sekaan ihan mutkattomasti. Saimme jokainen olla ryhmässä ihan omana itsenämme. Keskusteluissa on tarpeen mukaan joskus käsitelty niitä lapsettomuuden murheitakin ja on koetettu lohduttaa surevia, mutta aina on ollut kuitenkin elämän iloiset puolet se päällimmäinen näkökulma.

On ollut myös mukava seurata tuon ryhmän erilaisia pareja, miten he löytävät vieläkin läheisempiä ryhmiä, jossa ikä ja harrastukset lyövät paremmin yksiin. Ja sitten on ollut muutamia jo usein mukana olleita nuoria pareja, jotka yllättäen ilmoittavat jäävänsä ryhmästä pois.- On syntynyt oma pienokainen ja joku on päätynyt myös adoptoimaan lapsen. Heitä sitten porukalla onnitellaan.

Toivottavasti voimme olla edelleen jollekin parille vaikka tämän kirjoitelman kautta vertaistukena. Lapsettomuus on tavallaan elämää suurempi ongelma, mutta se on kuitenkin yksi eikä ihan harvinainenkaan elämäntilanne. Meidän mielestä se ei saa muodostua niin isoksi ongelmaksi, että kenenkään tarvisi hankkia eroa. Meille sellainen ei tullut mielen viereenkään. Me rakastamme ja rakastelemme edelleen ja yritämme löytää positiivisia puolia elämästä ilman omia lapsia.

Luku 2. Ekakerta hääyönä (Koko teksti)

Palautin muistelmakirjan nimikkokertomuksen tänne blogiin nyt vähän editoituna. Tässä aluksi muutamia tuokiokuvia hääpäivältä.

Erikoinen vihkikaava jännitti etukäteen. Piti muistaa itse koko pitkä litania.

Ruokana tarjottiin lohikeitto, jonka jälkee sitten tietysti oli kakkukahvit.

Hääpäivän saunailta

Nuoripari kerää rohkeutta ekaan yhteiseen saunomiseen.

Pitäis alkaa riisuutua.

Päärakennus ja siellä pirtti, missä illan kohokohta tapahtuu.

Jos seksistä puhuminen ahdistaa sinua, niin älä lue tätä pidemmälle. Aion nimittäin kertoa vaimoni luvalla omasta kokemuksestani vuosien takaa. Jos kuitenkin luet, niin voit ottaa kantaa ja kommentoida. Jos minua ei täysin tyrmätä, niin ehkä tulee joskus toinenkin parisuhteeseen liittyvä osa. Tässä 1. osassa keskityn nyt vain tähän eniten muistoja herättävään alkuun. Kertomusta saa myös jakaa, jos näet siitä olevan hyötyä jollekin.

Ensin kuitenkin perustelen, miksi otan pöydälle näin intiimin aiheen. Pari asiaa viime päiviltä on siihen vaikuttanut.

Ensinnäkin meillä oli hiljattain 46. hääyö. Siinä tuli vaimoni kanssa muisteltua sitä ensimmäistä. Toinen ja varsinainen syy tälle kirjoitukselle on podcast, jonka nimeksi oli annettu K13 ja sisällöksi kerrottiin seksivalistus nuorille. Sitä kehuttiin jopa paremmaksi, kuin kouluissa annettava opetus tästä aiheesta. Sitähän piti kuunnella, vaikka ei tässä niin nuoria olla. Olen nimittäin vähän kriittisesti ajatellut seksivalistuksen tasoa ja suoranaista puutetta omasta lapsuudesta ja nuoruudesta. Elettiin silloin 70-lukua ja kyllä toki koulussa aiheesta puhuttiin biologiassa ehkä yhden oppitunnin verran ja olikohan terveydenhoitaja tai jumppamaikka, jolla oli myös joku tunti tähän liittyen. Omilta vanhemmilta neuvoja ei kuitenkaan herunut.

Nyt siis vähän innostuin, kun valtakunnallinen ja verorahoin ylläpidetty mediayhtiömme julkaisee oikein ohjelmasarjan seksivalistuksesta. Pitihän se tarkistaa, miten laadukasta kasvatusta olen rahoittamassa. Kuuntelin ensi yhtä jaksoa. Lopetin sen kesken. Siirryin sitten jaksoon, joka oli otsikoitu ”eka kerta” ja olin ihan tyrmistynyt. Miksi? Kerron kohta. Mennään ensin historiaan.

Seksivalistusta 60- ja 70-luvuilla

Omasta lapsuudesta muistan, kun ihan taaperona mummoni huudahti ”älä koske siihen, se tulee kipeäksi ja sitten pitää viedä sinut lääkäriin”. Olin siis varmaankin näpelöinyt pientä sukuelintäni. Tämä oli siis seksivalistuksen alkeita 60-luvulla.

Jatkoa tuli joku vuosi myöhemmin. Olin jo sen verran saanut selville, että vauvan syntyminen edellyttää, että isä antaa siemeniä äidille ja niistä sitten kasvaa vauvoja. Tuo mahdollisesti liittyi siihen, että sain pikkuveljen eli olen ollut 5- tai 6-vuotias. Siksipä muistan hyvin, kun ihan vilpittömästi kysyin yhtenä iltana nukkumaan mennessä äidiltä, että ”miten se isä ne siemenet sulle antoi”. Muista myös sen, kun äiti vain hymyili ja silitti päätäni ja toivotti hyvää yötä. Asia jäi siis edelleen selvittämättä.

Jonkun verran taas tuosta aikaa kului. Edelleen ollaan siinä iässä, että nuo asiat ei meille lapsille kuulu. Siitä huolimatta naapurin poika, jonka kanssa olin päivittäin yhdessä, tuli kertomaan ison uutisen. Sanoi saaneensa selville edellä kertomani arvoituksen ratkaisun. Hän supatteli sen minulle varovasti, ettei vain kukaan muu kuule. ”Mies laittaa pippelinsä naisen jalkoväliin ja sitten se kusee sinne”. Sitä siinä kahdestaan kauhisteltiin ja ihmeteltiin. Voiko se tosiaan olla niin?

Vielä tulee mieleeni sellainenkin kokemus noilta lapsuusvuosilta, kun tulin naapurista kotiin paljon sovittua kellonaikaa myöhemmin ja pelkäsin saavani siitä jos ei nyt selkäsaunaa niin ainakin kovat moitteet. Tunsin tuossa pelonsekaisessa tilassa todella outoa väreilyä alapäässäni. Selkäsaunaa ei sentään tullut, mutta kun menin nukkumaan omaan huoneeseeni, niin se outo väreily vain jatkui. Kokeilin kädellä pientä pippeliäni ja se vähän vaikutti tuohon väreilyyn. Jatkoin pippelin puristelua ja se väreily vain lisääntyi. Muista hyvin, kuinka ihmettelin kovasti, mikä tauti minuun on iskenyt. Johtuiko se myöhästymisen aiheuttamasta jännityksestä vai sainko naapurista jonkun pöpön. Mummoni varoitus oli vielä muistissa, mutta siitä huolimatta jatkoin varovasti hieromista, kunnes sain pienen sähköiskun kaltaisen tärskyn. (Paljon myöhemmin olen kyllä saanut työssäni pari sähköiskua ja ne olivat ihan erilaisia.) Olin siis ihan kauhuissani, mitä tapahtui. Varovasti katsoin pippeliäni ja sen päästä oli tullut pieni pisara vaaleaa nestettä. Olin ihan varma, että nyt ei kaikki ole kunnossa, kun sieltä tulee jotain mätää. Väreily kuitenkin loppui ja sain nukuttua eikä tuo tauti vaivannut ainakaan heti seuraavana päivänä. En uskaltanut kertoa tästä kenellekään, edes koulun terkkarille, joka olisi varmaan ollut ihan hyvä idea. Ehkä hän olisi selittänyt.

Kyllä nämä asiat sitten myöhemmin alkoivat aueta ja koulun oppitunneilla tuli oikein tieteellisesti selviksi, kun kromosomit ja solujen toiminta opetettiin ja näytettiin ihmiskehon poikkileikkauskuvia. Terveydenhoitaja esitteli myös kondomin, jota ei saa käytön aikana rikkoa. Siitä kerroinkin mummolleni, joka meillä vielä perheessä tuolloin oli. Olin noin 14-vuotias, siis K13 podcastin kohderyhmää. Reaktio mummoltani oli tiukka tokaisu, että ”sinä et sitten ala kokeilla mitään sellaisia juttuja”.

Nykyaikainen valistus

No nyt tullaan siihen K13 podcastiin, jonka kuuntelu aiheutti sen, että aloin näistä asioista kirjoittaa. Olen siis sitä mieltä, että lapsille ja nuorille pitää kertoa heidän oman kehitysvaiheen mukaisesti myös seksistä asiallisesti ja ymmärrettävästi. Seksi pitäisi olla ihan luonnollinen ja ihmisen elämään kuuluva asia. Oletan, että lapsille on olemassa nykyisin sopivaa opetusta. Mutta mitä kertoo K13 ohjelmasarja teini-ikäisille? Väitän, että se aiheuttaa nuorille enemmän ongelmia kuin opastusta tärkeässä asiassa.Seurauksena saattaa olla ahdistusta, kateutta, mustasukkaisuutta, vihaa, pettymyksiä ja ties mitä. Poimin tähän viisi seikkaa, joiden takia en näe tuota ohjelmaa sopivaksi oikeastaan kellekään.

1. Asiat esitetään monessa kohdin varsin alatyylisesti. No joo, kyllä nuoret sitä tyyliä kuulevat joka tapauksessa kaikkialta, mutta valistavan esityksen tulee olla esimerkillistä eikä perässä hiihtelyä.
2. Ohjelmassa pidetään itsestään selvänä, että kohderyhmän nuoret, siis 13 vuotiaat ja siitä ylöspäin, harrastavat seksin kaikkia mahdollisia ja mahdottomia muotoja ja tapoja ihan laidasta laitaan.
3. Vähän edelliseen liittyen ohjelma antaa ymmärtää myös, että samaa sukupuolta olevien kesken seksi on ihan tavallista. Siitä jäi myös käsitys, että nuoret voi sitäkin kokeilla, vaikkei siihen olisi mitään taipumuksia. Siis tervettä kokeilua ja vaihtelua. 
4. Yllättävin moderni ajatus oli sitten se ”eka kerta”, josta yksi jakso koostui. Näitä ekoja kertoja on ohjelman mukaan jokaisella paljon. Ensinnäkin eka kerta tulee vastaan jokaisen eri kumppanin kanssa. Sekin on siis normalisoitu, että seksikumppania vaihdetaan usein. Mutta vielä erikoisempi näkemys oli se, että kaikenlaiset uudet seksuaalisuuteen liittyvät kohtaamiset ovat jokainen ”eka kerta” erikseen. Ja aivan erityisesti mainittiin, että ei se ensimmäinen sukupuoliyhdyntä ole oikeastaan mikään eka kerta sen enempää kuin vaikka intiimin viestin lähettäminen kaverille tai ensisuudelma yms.
5. Lopuksi vielä mainittakoon se, että monet entiset periaatteet haukuttiin vanhanaikaisiksi ja ummehtuneiksi. Esimeriksi jos vanhemmat ovat sitä mieltä, ettei nuoret saisi vielä toisensa luona yökylässä ollessaan nukkua samassa sängyssä. Ohjelmassa ei mainittu avioliittoa sanallakaan ainakaan niissä jaksoissa, joita kuuntelin. Se ei ilmeisesti kuulu seksiin mitenkään.

Vähintään olisi voinut odottaa, että myös pidättyväisempikin tapa on mahdollinen. Tähän kohtaan voin vain omasta kokemuksesta todeta, ettei ole lopun perin mikään ongelma elää aikuisuuteen asti ilman sukupuoliyhdyntää. Ei siitä sairaaksi tule eikä mielenterveys mene. Minä olin aika arka edes lähestymään tyttöjä alaikäisenä. Lähempänä aikuisuutta minulla oli varsin kevyt seurusteluvaihe yhden tytön kanssa. Me tehtiin pieniä kävelylenkkejä metsäpoluilla, mutta hädin tuskin uskallettiin pitää toisiamme kädestä, vaikka oltiin jo täysi-ikäisiä ja ihan kahdestaan kenenkään näkemättä. Armeija ja opiskelu vei sitten eri paikkakunnille ja se orastava suhde jäi taakse. Siitä ei jäänyt mikään kaivelemaan, kun se oli vain kaveruutta. Jälkeenpäinkin on voinut hyvillä mielin tavata häntä ja hänen aviopuolisoaan yhtään häpeilemättä.

Seurustelusta avioliittoon

Vasta parikymppisenä kohtasin tulevan vaimoni Marian, kun hän poikkesi opiskelija-asunnolleni sokeria lainaamaan. En tietenkään siinä oven avauksessa voinut kuvitella, että meillä on yhteinen tulevaisuus odottamassa. Sen kyllä jotenkin heti aavistin, että tyttö on tullu juuri minun takia, eikä suinkaan sen sokerin. Ihmettelinkin sitä, että miten niin kaunis tyttö voisi olla juuri minusta vähääkään kiinnostunut, kun kaupungissa on opiskelijoita pilvin pimein ihan ympäri Suomea. Ja varmasti on monia komeita poikia. Näin se oma itsetuntoni oli aika heikko vielä silloinkin, jos se sitä oli ollut koko lapsuudenkin.

Päästin tytön kuitenkin peremmälle ja siinä me sitten juteltiin yhtä ja toista. Nyt paljon myöhemmin olen tämän kumppanin luonteesta oppinut kyllä sen, että ei hän ole ollenkaan ensimmäisenä tutustumassa uusiin ihmisiin. Joten on se vetovoima minua kohtaan pitänyt olla aika kova silloin, kun hän uskalsi lähestyä, vaikkakin aika läpinäkyvän verukkeen turvin.

Kyllä sokerikin järjestyi ja se keskustelu jatkui myöhemmin. Alettiin sitten vähitellen tavata useamminkin. En muista, että olisimme koskaan sopineet, että alamme seurustella. En varmaan vieläkään oikein uskonut, että minä voisin saada niin söpön oloista tyttökaveria. Tapaamiset vain jatkuivat ja kyllähän meidän molempien kaverit alkoivat pian huomata, että nuo kaksi taitaa olla seurusteleva pari. Siltä se meistä itsestäkin näytti ja tuntui. Sitten tuli sekin aika, että piti mennä kylään tytön kotiin ja kohdata hänen vanhemmat. En mielestäni sitä osannut yhtään kuitenkaan jännittää, enhän heitä tuntenut oikeastaan lainkaan. Niin se tapaaminen sitten oli sujunut ihan luontevasti. Huomasin kyllä, että tytön isä on arvostettu ja iso herra talossa ja koko kaupungissa. Sen huomasin myöhemmin monestakin suunnasta. Se nimittäin herätti aina jonkinlaista huomiota, kun tuli puheeksi, että minun tyttökaverini on rehtori Miettusen tytär. Tuleva appeni, Alpo, oli tosiaan kauppaoppilaitoksen rehtori. Tuleva anoppini, Aura puolestaan oli koulun terveydenhoitaja. Marian koti oli siten rehtorin asunto koulun pihapiirissä. Hieno vanha puutalo korkeine huoneineen. Periaatteessa se ensivisiitti olisi ehkä pitänyt aiheuttaa enemmän jännitystä. Taisin vain olla sen verran maalaistollo, etten ymmärtänyt päässeeni hienompiin piireihin.

Myöhemmin tästä piireihin pääsystä oli paljon hyötyäkin. Erityisesti sen huomasi asuntomarkkinoilla Raahessa, kun olin vuokrannut asunnokseni pienen vanhan puutalon, joita kaupungissa oli paljon. Siinä talossa oli tasan kaksi huonetta ja niistä toiseen otin alivuokralaiseksi Reijon, joensuulaisen insinööriopiskelijan. Sopimukseen kuului, että me maksamme sähkön suoraan sähköyhtiölle. Sen olisi voinut sisällyttää vuokraankin, mutta tietysti se oli vuokraisännälle parempi ja riskitön ratkaisu, koska sähkön osuus oli lämmityksen takia isompi kulu kuin itse vuokra. Me innovatiivisina opiskelijoina keksimme, että anomme koulun myöntämän vuokratuen kummallekin erikseen, niin saamme vähän enemmän tukea ja näin jää sitten enemmän rahaa maksaa iso sähkölasku. Tämähän ei tietenkään mennyt tekun kansliasta heittämällä läpi. Rehtori kutsui minut kansliaan ja sanoi huomanneensa tällaisen kikkailun, jossa huoneita vuokrataan ketjuna eteenpäin. Se ei vetele ja hän antoi kielteisen tukipäätöksen kirjallisesti. Minä sitten seuraavan kerran Marian isää tavatessa kerroin hänelle asiasta ja näytin sitä päätöstä, minkä naapurikoulun reksi oli antanut. Alpo kirjoitti siihen päätökseen muutaman sanan ja laittoi nimen alle ja käski viedä se terveisien kanssa takaisin tekun kansliaan. Ja niin tuli asumistuet meille molemmille.

Seurustelu johti aika pian kihlasormusten ostoon. En minä osannut kosiakaan sillä tavalla kuin se romanttisissa tarinoissa näyttää tapahtuvan jossain erikoisessa paikassa ja tilanteessa. Me vain yhdessä sovimme, että ostamme kihlasormukset. Kihlautuminen oli meille avioliittolupaus ja siksi halusin sen verran noudattaa jotain vanhoja perinteitä, että soitin asiasta Marian kotiin. Tulevalle anopille kerroin suunnitelmistamme, eikä hänellä tuntunut olevan mitään sitä vastaan. Alpoa en silloin tavoittanut. Siitä me sitten aloimme suunnitella häitä. Oma isäni oli sitä mieltä, että 28 on vasta sopiva ikä mennä naimisiin (hänen kokemus) ja tuleva appeni oli myös vähän sillä kannalla, että ollaan vuosi etuajassa. Hän itseasiassa suorastaan pyysi, että lykkäisimme naimisiinmenoa seuraavan vuoden puolelle, koska hän joutuu järjestämään vanhimman tyttären häät ja ne ovat isot kadettihäät. Ja sitten on vielä hänen omat viiskymppiset, joita juhlitaan ainakin viikko. Kolmannet juhlat olisi jo vähän liikaa samalle vuodelle.

Me pidimme kuitenkin kiinni suunnitelmistamme ja hyvä niin. Sitä kiirehtimistä en ole katunut. Pitempi seurustelu olisi voinut olla vaikeaa pitää ns puhtaana. Meillä molemmilla oli se ajatus, että seksiin on oltava papin aamen, vaikka luonto vetäisi siihen suuntaan ilmankin. Varmaan samaa ajatteli Alpokin, koska hän joskus meitäkin muistutti kielletystä hedelmästä ja oli lopulta ihan suostuvainen häiden järjestämiseen.

Saatiin kirkko ja pappi varattua lauantaille elokuun 9. päiväksi vuonna 1980. Ja minä sain puhuttua sen viikonlopun vapaaksi kesätyöpaikasta, jossa oli silloin paljon ylitöitä tarjolla. Työnjohtaja sanoi, että eihän siihen naimisiinmenoon tarvita kuin yksi päivä vapaata. Tinkasin kuitenkin, että kyllä pitää saada myös sunnuntai vapaaksi. En aio tulla ylitöihin sinä viikonloppuna ollenkaan.

Sitten oli vielä asunnon hankinta hoidettava. Ei me mitenkään voitu siihen kahden huoneen puutaloon asettua ja häätää Reijoa siitä pois. Löysin tekun ilmoitustaululta lapun, jossa joku keväällä valmistunut kertoi, että häneltä jää kaksio vapaaksi ja sitä voi kysyä sen omistajalta. No minähän heti menin ihan omistajan kotiin ja kysyin, olisiko kaksio vuokrattavissa kahdeksi talveksi. Ei se tuntunut olevan. Omistaja kertoi, että asunto on kuolinpesän ja ehkä se myydään. Joka tapauksessa tarvitaan kuolinpesän osakkaiden kanssa siitä keskustella. Että kannattaa nyt vain jatkaa asunnon etsintää. En vielä hellittänyt, vaan kerroin, että olen kesällä menossa naimisiin ja siksi olisi ihan välttämätöntä saada kunnon asunto. Hän sitten kysyikin, että onko morsiankin jostain kaukaa etelästä, johon kerroin hänen olevan Miettusen Alpon tytär tästä Raahesta. Se laukaisi jo toistamiseen asunto-ongelmani. Vuokraisäntä alkoi hymyillä ja sanoi, että Alpo on hänen firmansa tilintarkastaja, joten kyllä se asunto järjestyy. Antoi avaimet ja toivotti onnea avioliitolle.

Menen tarinassa eteenpäin, koska tämän kertomuksen aiheena on nimenomaan seksi ja muistutan, että vieläkin voit lopettaa lukemisen, jos et kestä siitä enempää kuulla. Hääyön viettoon saimme käyttöömme appivanhempien kesämökin. Vaimoni kanssa muisteltiin yhdessä, mitä kaikkea tuolta mökkireissulta vielä muistamme. Kummallakin on siitä sekä selkeitä muistikuvia, että myös osa matkan vaiheista on jo haihtunut historian hämärään. Siksi joudun joltain osin hieman kuvittelemaan tilanteita.

Hääjuhlan humusta päästiin irtautumaan silloisten tyypillisten rituaalien eli sulhasen ja morsiamen ilmaan heittelyn jälkeen ehjin nahoin. Bestmanina toimi ensimmäisen opiskeluvuoden luokkakaverini Juha, joka oli sittemmin jättänyt tekun kesken ja siirtynyt autokoulualalle. Meistä kuitenkin ehti tulla sen ekan vuoden aikana todella hyvät ystävykset. Se ystävyys on kantanut tähän päivään asti. Juha vei meidät autollaan anoppilaan, jossa varsin pikaisesti kävimme vaihtamassa juhla-asut arkisempiin vetimiin kumpikin omissa huoneissamme. Minun auto oli jo valmiiksi pakattuna viikonlopun mökkireissua varten ja sitten vain menoksi.

Hääpäivän saunailta

Parin tunnin ajon jälkeen mökille Simoon päästyä aloitin rantasaunan lämmityksen ja tuore vaimoni järjesteli mökin pirtissä paikkoja. Sauna oli vanha ja tumma pieni hirsirakennus. Vesi otettiin joesta astioihin ja peseytymistä varten oli tilaa kiukaan vieressä. Siinä ilta vanheni tulien ja vesien kanssa tuusatessa. Pohjoisessa kun oltiin, niin valoa kyllä vielä riitti ulkona, mutta sauna ja pukuhuone olivat olemattoman pienten ikkunoiden vuoksi varsin hämäriä.

Vaimo tuli mukaan tähän saunan valmisteluun ja kun se saatiin kylpykuntoon, niin istuimme ensin takkatuvan puolella keräämässä rohkeutta ja sitten siirryimme pukuhuoneen penkille ja tuumasimme, että nyt pitäisi sitten mennä yhdessä ensikertaa saunaan. Kädet täristen alettiin riisua vaatteita. Minä en ollut tuohon päivään mennessä vielä koskaan nähnyt ainuttakaan aikuista tyttöä alasti livenä, enkä sitä oikeastaan nähnyt vieläkään. Oli se sen verran pimeä huone. Eikä me oikein uskallettu edes katsoa toisiamme riisuutuessa. Meillä taisi olla sanaton yhteinen sopimus tai ajatus siitä, että sauna on suomalaisuuden ”pyhä” paikka, joka ei ole seksiä varten, eikä me edes harkittu sen harrastamista saunassa. Emme tainneet edes juuri toisiimme koskea vaan kiipesimme kiltisti lauteille. Siitä minulla on nimittäin aika selvä muistikuva, kun siellä mustien seinien sisällä pimeässä saunassa kyyristelimme ja heitimme löylyä kiukaalle. 

Tuo sauna ja jokiranta oli tietysti Marialle ihan kuin koti, jossa on lapsuutensa viettänyt. Siksipä hän oli menossa heti löylyistä tuttuun jokirantaan uimaan. Itse muistelen sitä arastelleeni, kun siinä kuitenkin on mahdollista, että joku voi mennä veneellä ohi. Olihan siinä ihan yleinen veneranta melkein vastapäätä kapeaa jokea. Marian mielestä huoli on turha tähän aikaan illasta. Ja niin olin sitten varovasti mennyt perässä ulko-ovelle kurkistelemaan. Pitihän se kaunis olento nähdä vähän paremmin edes takaapäin. Ketään naapureita ei sattunut samaan aikaan joelle todistamaan kahden ujon ensimmäistä naku-uintia, joten harpoin jokeen ne muutamat askeleet, mitä siitä ovelta oli rantaan matkaa. Aika kylmä jokivesi antoi hyvän syyn nousta nopeasti ylös vedestä ja pinkaista takaisin turvalliseen saunan hämärään. Sitä en muista, kävimmekö uudestaan joessa, tuskinpa vain. Se oli vähän kylmää ja pelottavaa puuhaa.

Kokemuksen puute

Peseytymisestä ei myöskään ole oikein muistiin jäänyt mitään meille kummallekaan. Arvelen, että toistemme selän pesu on tullut tavaksi vasta myöhemmin. Tuolla ekalla kerralla meillä ei ehkä ollut malttia keskittyä pesupuuhiin. Marialla tosin on aina ollut luonnonkiharien hiusten pesussa ihan omat manööverinsä, mutta oliko tuolloin, niin sitäkään en muista. Saunomisen jälkeen ollaan joka tapauksessa pyyhkeisiin kääriytyneinä hipsitty pihan poikki päärakennuksen pirttiin, josta seuraavat tapahtumat muistan erittäin selkeästi. Siellä pirtissä odotti Marian huolella petaama laverisänky, sellainen sivusta vedettävä, josta ensin kansi nostetaan ylös ja sitten eräänlainen laatikko vedetään ulos. Näin siihen saa kahdelle makuupaikan. Taisin kuitenkin sitä siinä meidän ihmetellessä vähän ääneenkin arvioida, että mahdutaankohan me oikeasti tuohon.

Suurempi huoleni oli kuitenkin, että osaankohan minä nyt toimia oikein tässä tilanteessa. Onhan sitä tosiaan muutama vuosi sitten koulun oppitunnilla nähty kaaviokuvia ihmiskehosta ja solujen liikkeistä on kerrottu. Tuntui silti vähän kuin olisi lentolupakirjan suorittaminen edennyt suoraan teoriatunnilta yksinlentokokeeseen. Ei mitään treenausta opettajan kanssa ensin.

Marialla ei tainnut olla näitä huolia, koska varsin luontevasti hän ensimmäisenä pudotti pyyhkeensä pois. Viimeinkin minulla oli tilaisuus nähdä tuo kaunis saunapuhdas tyttö aidosti sellaisena, joksi luoja hänet oli luonut. Sitten hän pujahti siihen pieneen pesäämme lakanoiden väliin ja teki kutsuvasti tilaa vierelleen. Vetovoima tuntui helposti ylittävän epävarmuuden ja niin pääsin ottamaan omien käsieni väliin prinsessani vartalon. Meillä oli jo kova kiire päästä asiaan ja siinä itseäni asettelin kömpelösti koko ajan varoen, etten vain musertaisi painollani hentoa kumppania, kun oivalsin, etteihän tämä todellakaan ole mikään yksinlento vaan kaksinlento. Ei ole kyse vain suostumuksesta, kuten nykyään sanotaan, vaan molemmat haluavat tätä todella kiihkeästi. 

Yhdyntä

Tässä kohtaa kaunokirjallisuudessa aletaan kertoa tähdistä tai kevään kukkaniityistä ja säädyllisissä elokuvissa kamera kääntyy kuvaamaan pilviä ja auringonlaskua. Minä jatkan kertomusta kuitenkin vähän konkreettisemmin. Nimittäin tunsin, kuinka vaimon hento käsi tarttui minuun ja ohjasi minut juuri oikeaan paikkaan. Tehtävä oli vain mennä sisään ja sen tein varovasti, etten vain aiheuttaisi kipua rakkaalleni. Yllätyin, miten kuuma ja kevyesti puristava paikka se oli. Syke nousi yhä kovemmaksi ja pienikin liikehdintä vei meidät molemmat nopeasti tilanteen huipulle laukeamiseen asti. Ja tähän katkeaa minulta muistojen filmi. Tuskin olen tajuntaani menettänyt. Ei Mariankaan muistikuvien mukaan niin käynyt. Ilmeisesti kokemus on ollut niin valtava, että muistipiireille ei ole riittänyt enempää aivokapasiteettia. 

Me kumpikaan ei muisteta varmuudella, miten yö on siitä jatkunut. Arvelimme, että toinen kerta oli ehkä vasta seuraavana aamuna, jolloin heti herättyäni löysin kainalostani rauhallisesti nukkuvan kauniin vaimoni. Tapahtuma ei siis ollut unta vaan todellista, kaunista ja ikimuistoista. Nyt joku voi ajatella, että tuollainen hääyökokemus on niin huippu, että sitten on kaikki parhaat onnen tunteet koettu ja loppuelämä on arkista avioliittoa, Tähän vastaan aika pitkän kokemuksen perusteella, että se hääyö on kuitenkin vasta avioliiton alku. Yksi todella kirkas tähti muistojen tähtitaivaalla, jota taivasta voi näin vanhemmallakin iällä katsella. Kerron parisuhteemme onnellisista hetkistä lisää myöhemmissä luvuissa.

Jälkiarvio

Olipa niin tai näin, eka kerta oli siis helpompi kuin osasin odottaa. Siihen ei kuitenkaan tarvittu opaskirjoja tai videoita. Ihan riittävä ohje tuohonkin tapahtumaan on luettavissa myös kirjojen kirjasta raamatusta. Siellähän on selkeä kohta: ”Miehen tulee erota vanhemmistaan ja liittyä vaimoonsa niin, että he yhdeksi lihaksi tulevat”. Niin yksinkertaista se on.

Kun sitä vielä näin jälkikäteen vähän arvioi, niin vaikkapa kondomin esiin kaivaminen ja asettelu olisi särkenyt kauniin tapahtuman ihan pirstaleiksi. Itselläni toki oli mielessä jo aiemmin ja myös tuolloin hääyönä, että vaimoni voi alkaa odottaa vauvaa. Me oltiin tyhjätaskuja koululaisia vielä silloin, mutta ajattelimme, että jos näin käy, niin sitten odotetaan sitä vauvaa yhdessä. No näin ei käynyt silloin eikä myöhemminkään. Lapsiakaan ei tehdä, niitä saadaan jos saadaan.

Olen myös ihan varma, että jos tuo eka kerta olisi tapahtunut päihteiden rohkaisemana ja satunnaisen kohtaamisen seurauksena tai hetken mielijohteesta kokeiluna, niin se ei olisi ollut lähelläkään sitä onnen tunnetta, jonka sain hääyönä kokea. Samoin olisi varmasti ollut tuskallista jälkeenpäin miettiä, mitä tuli tehtyä, jos se olisi tapahtunut vastoin toisen osapuolen todellista tahtoa painostuksen avulla. Tai jos se olisi tapahtunut vain siksi, että voin kehuskella kavereille sen tapahtuneen. 

Joillekin, kuten meillekin, esiaviollinen suhde on omassa tunnossa väärin ja jos nuo tapahtumat siitä huolimatta toteutuvat, niin syyllisyyden tunne on varmasti syvä. Haavojen korjaaminen voi olla tuskallista.

Lyhyt ohje seurusteluun

Nuorille pojille neuvon, että älkää viekö tytön neitsyyttä ennenaikaisesti. Ja nuoret tytöt, kannattaa pitää siitä neitsyydestä kiinni. Koskematon morsian on hieno häälahja sulhaselle.

Nuorille, joilla seurustelu ja avioituminen ovat vielä edessä, kerron vielä kokemukseen perustuen, että jos jotain voisin vielä omasta parisuhdehistoriastani muuttaa, niin jättäisin kaikki ennen hääyötä tapahtuneet halaukset ja suukot pois. Tällainen ajatus varmasti kuulostaa jo ihan hullulta ja turhalta liioittelulta. Ja niin se tietysti kuulosti itsellenikin silloin, kun eräs tuttu pariskunta meille kahdelle rakastuneelle vinkkasi ohjeeksi ”olkaahan varovaisia, se on kuin tulitikuilla leikkisi kuivan heinäkasan vieressä”. Vaikka meille ei tulipaloa syttynytkään, niin jättäisin ne tikutkin pois. Nyt se on helppo sanoa ja elää vaihtoehtoisen historian unelmassa. Mutta sanonpahan sen kuitenkin ihan vastapainona K13 -valistusohjelmalle, jonka oppeja en kannata enkä kellekään suosittele.